"Niin on", vastasi hän ja ajatteli itsekseen: "siitä sinulle kiitos olkoon".
"Nojaa minuun, enkelini, ja nukahda vähäsen", sanoi lempeällä äänellä Julian tuleva maallinen turva, "nojaa minuun ja tähän tyynyyn, jonka minä asetan näin, minä nojaan tuohon toiseen ja nukahdan myöskin, … tämähän tulee oikein äärettömän hauskaksi!"
Jotenkin surkean-muotoisena noudatti Julia neuvoa, ja pian nähtiin nämät kihlatut sekä edeltä että jälkeen puolen-päivän istuvan puolinukuksissa toistensa rinnalla. Julia kyllä useasti sanoi, että synti ja häpeä oli näin tuhlata pois elämänsä päiviä, mutta hänen sulhasensa mielestä sillä tapaa paraiten saatti elämäänsä nauttia. Ja koska se, joka hyväksi vaimoksi aikoo, jo morsiamenakin tahtoo rakastettunsa toiveet täyttää, niin Julia, kumminkin toistaiseksi, aina sekä edeltä että jälkeen puolen-päivän nukahteli. Kerran kun Arvid luutnantti tarjousi hänelle tyynyksi, kuultiin hänen puoleksi hymyten närkästyneenä sanovan: "minä vakuutan sinulle, että kohta rupean sinua täydestä todesta sellaisena pitämään".
Sokea.
"Näen — mustana kaikki".
Armo, joka päätti minua muka alakuloiseksi, vakuutti nyt keksineensä synkkämielisyyteni syyn. Hän sen arveli alkavaksi keuhkotaudiksi sekä määräsi minua juomaan maitoa ja kävelemään aamuisin hiljaa raittiissa ilmassa.
Ehkä teki hän sen vain saadaksensa sopivalla tavalla minua seuraajaksi Liisille, jolle tohtorit olivat määränneet samallaista ohjelmaa. Mutta oli miten oli, neljä asiaa oli varmana: alakuloinen olin, — keuhkotauti minussa oli, parannukset tarvitsin, — ja kävellä minun täytyi.
Minä siis rupesin maitoa juomaan sekä kävelin aamuisin ihanassa kevät-ilmassa, taluttaen ääneti olevaa Liisiä kauniissa puistossa, jossa linnut varsinkin tähän aikaan päivästä pitivät laulajaisiansa; heitä ei häirinnyt meidän hiljaiset askeleemme eikä net muutamat sanat, jotka huuliltamme lähtivät.
Liisin mielen-tila oli alussa kylmä ja tyly. Hän oli melkein aina ääneti, ja ne harvat sanat, joita hän puhui, ilmaisi murtunutta mieltä ja ärtyistä luontoa. Hän kysyi usein: "mitä kello on?" ja minun vastattuani hän aina huokasi: "eikö enempää?"
Minä olin ääneti sen vuoksi, ett'en tosiaankaan tietänyt, mitä olisin sanonut, sillä pelkäsinpä, että sopimattomalla sanalla ehkä olisin loukannut hänen levotointa, tunteellista ja onnetointa sieluansa. Minä näin hänen kärsivän ja olisin halusta koettanut lohduttaa, mutta enpä tietänyt, mitä nuottia minun tuli vetää tehdäkseni hyvää vaikutusta hänen sydämmeensä.