Sitä paitsi eivät mielestäni ihmis-sanat olisi voineet vaikuttaa enempää lievitystä, kuin tuo leppeä, raitis ja virkistävä ilma, joka leyhäeli ympärillämme, kuin nuot kauniit liverrykset, jotka hiljaa humisevista lehdikoista kuuluivat, kuin tuo runsas, suloinen tuoksu, joka oli ikään kuin nuoren luonnon hengähdys ja meihin, sitä nauttiessamme, tunkesi virkistyttävästi aina sydämmiimme asti. Ah, mitäpä olisinkaan saattanut sanoa kauniimpaa, hellempää ja viihdyttävämpää kuin mitä tämä luonnon suloinen ja ihmeellinen runollisuus hänelle lausui.
Vähitellen tuli Liisin mieli-ala lempeäksi. Minun äänettömät ainaiset huoleni hänestä eivät enään tulleet kylmästi hyljätyiksi. Hän puhui enemmän sekä levollisemmin kuin ennen.
Eräänä päivänä hän sanoi minulle: "Sinä olet ystävällinen ja äänetöin kuin luonto, sinun seurasi tekee minulle hyvää". Koska en ikänä ainoallakaan kysymyksellä koettanut tunkea hänen sydämmensä salaisuuksia urkkimaan, näkyi hän kokonaan unhoittavan, että hänen ympärillään oli muuta kuin luonto, jonka helmaan ei onnettominkaan olento pelkää suruansa sulkea, ja tämä ystävä hänelle usein onkin uskollisin ja paras lohduttaja. Monta kertaa hän itsekseen äännähti, välistä vienosti valittaen, väliin kamoittavan hurjasti ja nureksivasti. Tämän ääntämisensä hän tavallisesti äkkiä keskeytti, ainoastaan joskus hän lauloi yksitoikkoisesti, mutta suloisesti jonkun kätky-laulun, ikään kuin viihdyttääkseen sydämmensä riehuvia tunteita. Tämä surullinen, miellyttävä laulu synnytti minuun välistä juuri tuota surun-voittoista mielen-tilaa, jota Armo tahtoi minusta poistaa.
Liikkeissään osoitti Liisi myöskin samaa vapautta näihin asti hillittyjen tunteittensa ilmaisemalla. Hän ojensi usein käsivartensa hitaasti taikka teki niillä liikenneitä ikään kuin torjuaksensa luotaan pois jotain hirveätä; välistä painoi hän kätensä kovasti vasten rintaansa ja laski net toisinaan taas ristiin otsansa ylitse, jolloin muotonsa osoitti hänen äärettömästi kärsivän. Usein hänen liikuntonsa olivat niin kiivaat ja hurjat, että melkein olisi saattanut luulla hänen mieli-puoleksi joutuneen. Mutta niin pian, kuin meidän aamukävelymme oli loppunut, ja me rupesimme lähenemään kotia, hänen olentonsa taas vähitellen palasi entiseen umpimieliseen, kylmään, melkeinpä luonnottomaan kankeuteensa.
Eräänä aamuna, jolloin olimme istuneet vähäiselle lavitsalle, sanoi hän äkkiä minulle: "me istumme auringossa, eikö niin? Minä tunnen sen paisteen. Hakekaamme varjoa. Minä en auringosta pidä, eikä sillä ole minuun mitään osaa".
Minä vein hänen nyt eräälle lavitsalle, jossa tuuhea sireeni-aita esti auringon-säteet loistamasta meihin.
"Tänään on varmaankin hyvin kaunis päivä", sanoi Liisi, "ilma ei ole mielestäni koskaan tuntunut näin suloiselta". Ja nyt hän rupesi minulta kyselemään kukkien väristä, puista, linnuista ja kaikesta ihanasta, mutta hänelle näkymättömistä, mitä meitä ympäröitsi, ja sen hän teki äänellä, joka oli niin surullisen lempeä, niin täynnä hiljaista itsensä kieltämistä, että se syvästi liikutti sydäntäni, ja pari kyyneltä, joita en koettanutkaan vierimästä estää, putosi silmistäni hänen kädellensä, joka minun kädessäni lepäsi. Äkkiä veti hän sen pois, sanoen: "sinä itket minun tähteni, sinä säälit minua! — Sitä ei kenenkään tule tehdä, — ei kenenkään tarvitse minua surkutella, — ei kenenkään minua armahtaa; — minä en sitä ansaitse! Sinä et kauemmin saa olla petyksissä minun suhteeni, opi minua tuntemaan, — opi kammoksumaan minua! tämä sydän on tahtonut tehdä rikoksen, — tämä käsi on tehnyt murhan! — Minä kuljen nyt — sen tiedän — sen tunnen — kuolemata kohden, mutta hiljaista, melkeinpä kivutointa kuolemaa, ilman häpeätä ja epäkunniaa, mutta minä olisin ansainnut kuolemani pyövelin kädestä".
Näitä sanoja kuullessani päivä mielestäni musteni silmieni edessä. Hiljaa kauhistuen olin ääneti. Tuo sokea oli myöskin ääneti ja hänen muodossaan kuvastui ensin hurja epätoivo, sitten näkyi ivallinen hymy hänen kalpeilla huulillaan, kunnes muoto vähitellen muuttui synkeän alakuloiseksi, jolloin hän hiljaa ja verkalleen kysyi: "Onko kukaan vielä lähelläni?" — "Minä olen täällä", vastasin minä niin tyvenesti ja lempeästi, kuin suinkin saatin, sillä tiesinpä, että onnetoin rikoksellinen vielä suuremmassa määrässä, kuin viattomasti kärsivä, kaipaa kanssa-ihmistensä hyvyyttä.
"Pian", sanoi Liisi, laskein kätensä sydämmellensä, "pian nämät polttavat tulet, jotka riehuvat täällä, sammuvat. Hiljainen kuolema, minä tunnen ystävällisen lähestymisesi! … Sinun siipesi viileä leyhkä antaa minulle välistä hetkellisen lievityksen… Pian tämä kylmä sydän on lepäävä, kangistuva kylmässä maassa… Äidillinen maa, sinä suljet kyllä helmaasi väsyneen lapsen, joka ei oppinut tuntemaan yhtäkään äidin sydäntä, ei isän syliä eikä ystävän turvaavaa kättä elämän pitkänä, pitkänä päivänä!… Mutta miksikä valitan? Saadakseni surkuttelevan ylenkatseen armopalaa? Enkä edes sitäkään ansaitse!… Minä olen viheliäinen olento!"
Hän vaikeni, mutta jatkoi hetken perästä taas: "kummallista! — tänään — tänään — satoja päiviä äänettömänä kärsittyäni elämäni kurjuuksia, vaatii sydämmeni minua puhumaan, … tahtoo, ikään kuin kauan kahleissa ollut vanki, hengittää vapaampaa ilmaa, tahtoo astua päivän valoon, huolimatta niistä inhon ja kauhistuksen tunteista, joita tämä rikoksellinen vaivainen muissa herättää… Liekki tahtoo vielä kerran leimahtaa ja laskea loisteen, jospa kamoittavankin, ennen kuin se iäksi sammuu.