"Käännä pois kasvosi minusta, Piete!… Seuraa auringon esimerkkiä — — se on minusta yhden tekevää — taikka oikeimmin, sekin on hyvä; minulla on vielä jotain menetettävää — sinun sääliväisyytesi. Hyvä, minä olen tuon rangaistuksen itselleni velkaa…"
Hän vaikeni taas; tuliset kivistävät tunteet näkyivät vaivaavan hänen sieluansa ja sanomatoin into ja surullisuus kuvautui hänen ihanissa kasvoissaan, jolloin hän, eteen päin kurkoittaen käsiänsä, huudahti:
"Isänmaa, vapaus, kunnia! — oi, joska olisin voinut elää, taistella ja kuolla edestänne … silloin en olisi tullut täksi huonoksi, langenneeksi olennoksi, kuin nyt olen. Oi, jospa olisin ollut mies, silloin ei sydämmeni turhaan olisi sykkinyt teidän tähtenne, teidän, jotka aina suurena päämaalina olette edessämme, kun sielumme halajaa kotkan-siivin lentämään! Tämä liekki, joka nyt hivuttaa rikoksellista rintaani, olisi silloin teidän alttarillenne sytytettynä palanut kirkkaana ja pyhänä uhriliekkinä korkeuteen päin. Mutta nyt! … oi, onnetoin se nainen, jonka sielulle luonto on lahjoittanut paljon tulta, tunnetta ja intoa! Onnetoin se nainen, joka siinä ahtaassa piirissä, mihinkä hän on kutsuttu hiljaisuudessa ja yksitoikkoisuudessa vaikuttamaan, näkee ainoastaan ilottomuutta, vankeutta ja elämänsä haudan.
"Minä olin tuo onnetoin. Oi äärettömästi olen kärsinyt ja taistellut sallimusta vastaan! Minä taistelin lohikäärmettä vastaan, jonka voittajaksi luulin olevani kutsuttu … mutta se voitti minun — se on minua tomuun viskannut, murtanut, sotkenut kuten matoa.
"Nuoruuteni innossa ylpeilin siitä, että tunteeni olivat syvät, jäntevät ja tuliset, minä ylenkatsoin maltillisuutta enkä tahtonut tunnustaa muuta lakia kuin omaa tahtoani; minä tunsin olevan siivet — ja tahdoin lentää, minä tahdoin nousta kaikkien ylitse ja lankesin!
"Oo, joska minun pian sammuva ääneni kuuluisi jokaiselle naiselle, joka hehkuvana ja innostuneena luulee itsensä jotakin suurta, loistavaa tarkoitusta varten luoduksi, luulee, että tunteitten rikkaus ja voima, jolla hän on lahjoitettu, oikeuttavat häntä ylenkatsomaan tuota hiljaista maailmaa, johon yhteiskunnallinen järjestys on hänen asettanut, sekä tuota kainoa, miellyttävää tunteitten maltillisuutta, jota sekä taivaallinen että maallinen laki hänelle määrää — oo, jospa hän näkisi minua näiden lakien rikkomisesta langenneena ja kuulisi minun varoittavan ääneni lausuvan: eksynyt surkuteltava olento, hillitse itsesi! Sinun oma intohimoinen sielusi — kas siinä lohikäärme, jota vastaan sinun tulee taistella, siinä tuli, joka sinua kalvaa ja tulee muitten surmaksi, ellet sitä aikanaan tukehuta! Taivuta itsesi sallimusten ja yhteiskunnallisten järjestysten mukaan … koeta voittaa itsesi … muuten joudut kärsimään ja muserrut kuin minä!
"Minulle on taisteleminen jo myöhäistä — voimani ovat menneet, haluni mennyt! Tuli on päässyt valtaan — temppeli palaa, palaa, palaa — ja tulee palamaan siksi, kuin tuulet eivät enään löydä siitä muuta kuin tuhan… Rovioni olen itse sytyttänyt — minä palan ja kärsin! Sinä ympärilläni oleva maailma, joka olet täynnäsi sopusointua, ihanuutta ja laulua, joka, ikään kuin hymyillen heräävä lapsi, hyväillen suljet minut helmaasi … turhaan hymyilet, turhaan sinä hyväilet … minä en sinua ymmärrä — minä kärsin!
"Kun olin nuori … mielestäni siitä on jo kokonainen vuosisata … silloin jo tunsin sydämmessäni toisinaan taivaan, toisinaan helvetin … nyt en siellä enään taivasta tunne. Kun olin nuori — vielä varsin nuori — minä jo lemmin rakkauden innon koko hehkuvalla voimalla. Ensi lempeni esineenä oli isänmaani … sinä ehkä hymyilet sekä pidät tuollaista tunnetta nuoren tytön sydämmessä naurettavana .. sen ovat muutkin tehneet; vaan kuitenkin — isänmaani! Minun isäini jalo, rakastettu maa! jospa kaikilla sinun pojillasi olisi ollut minun sydämmeni — heikon tytön sydän, niin olisit vielä, mitä ennen olet ollut urojen kotopaikkana … Euroopan jalopeurana.
"Sinä olet lukenut ja kuullut puhuttavan marttiiroista, niistä hirvittävistä kiusauksista ja melkeinpä mahdottomista julmuuksista, joita vapauden ja isänmaan ystävät kaikkina aikoina ovat kärsineet, ja olet varmaankin kauhistuen kääntänyt katseesi ja ajatuksesi toisaalle. Minä luin myöskin, minä kuulin heidän kohtaloistaan ja halasin osalliseksi niistä, minä ajattelin mielihalulla kaikkia vaivoja, kaikkia hirvittäviä tuskia .. ja taivaan autuudelta ne minusta näyttivät, kärsittynä, oo isänmaa, sinun puolestasi! — minä rukoilin Jumalalta heidän kunniaansa, heidän iloansa.
"Sillä aikaa, kuin minun nuoruuteni kehkeytyi kukoistukseen ja tunteeni uhkuivat kuten kevät-virta, riehui sodan murha-aseet Euroopan lävitse, … ainoastaan kaiku niitten aseitten kalskeesta, jotka sotivissa ryhmissä leimuivat, ennätti meidän rauhalliseen maahamme. Mutta se ennätti minun korvilleni ja herätti sydämmessäni hurjimmat, kiihkeimmät tunteet… Ah, minä olin ainoastaan nainen! … minun haaveilemistani naurettiin ja ivattiin. Minä itkin katkerimmat närkästyksen kyyneleet — ja tallensin hehkuvan tuleni sydämmeeni.