"Mieheni oli kuollut. Minä olin iloinen. Minä tulin taaskin setäni kotiin, sinne halasin; sydämmessäni oli muutos tapahtunut ja minä luulin nyt vihaavani yhtä paljon, kuin ennen olin rakastanut. Minä tahdoin jälleen nähdä häntä, jonka tähden olin niin äärettömästi kärsinyt, — nähdä häntä, kerskatakseni, näyttääkseni hänelle — ja jos mahdollista — antaakseni hänen tuntea, että minäkin saatin olla ylpeä, kylmä, ylenkatsova. Tahdoin nöyryyttää häntä.
"Minä näin hänen elävän onnellisena, levollisena, perheensä keskellä. — Kaikille, halvimmallekkin osoitti hän hyvyyttä, — minulle antoi hän vain katseen, ylpeämmän, kylmemmän, kovemman kuin ennen.
"Minä tunsin sydämmeni kaikki jänteet vapisevan. Hirveä tunne valtasi sydämmeni. Hänen kovuutensa ikään kuin ivasi minun näennäistä kylmyyttäni, hänen voimansa minun heikkouttani, hänen levollisuutensa minun iankaikkista levottomuuttani. Hän oli ollut tyly minua kohtaan. Minun mielestäni hän onnellisessa ylpeydessään minua jaloillaan tomuun tallasi kuten matoa. Hänen kuvansa minua vainosi, nukkuissani ja valvoissani näin sen vain aina. Se seisoi jättiläisenä edessäni, — se tukehutti — se vei minulta ilman. — Ellei häntä olisi … hengittäisin minä! Ellei häntä olisi … olisin minä! Ellei häntä enään olisi olemassa, — silloin hän ei myöskään enään olisi elämäni ristinä. Pois pyhittynä elävitten luettelosta, hän kyllä pian katoaisi jälkeen jääneitten muistosta… Minä saattaisin … voih! minua tukehuttaa … kostaa … rangaista häntä — kostaa! Tänä päivänä, tänä päivänä vielä hänen levollinen katseensa kerskaavasti minuun katsoi … huomenna!…
"Rikos on sanan kaltainen, — ajatuksen synnyttämänä se lentää esiin ja näyttää meistä usein vähäpätöiseltä, viattomalta, — mutta sen seuraukset kestävät aina läpi iankaikkisuuden.
"Minä eräänä iltana ripoitin vähän arsenikki-myrkkyä mantelimaitoon, jota oli lasissa setäni juotavaksi valmistettuna.
"Olipa minulla tuota myrkkyä vähäsen tallella omalle varalleni myöskin, sillä mahdolliseksi minusta tuntui, että saattaisin … katua.
"Oletko sinä tuntenut katumusta?"
Minä en rohjennut vastata.
Liisi jatkoi: "Kun olin tehnyt tuon onnettoman työn, menin ylös huoneeseeni. Minä tunsin itseni levolliseksi ja kylmäksi … kylmä kuin marmorikivi oli ruumiini — siltä tuntui myöskin sydämmeni … sen sykkiminen oli ikään kuin puuttunut. Minä seisoin lieden ääressä lämmitellen jäisiä käsiäni, kun äkkiä kuului alikerrasta hätäistä liikettä ja levotointa melua.
"Silloin valtasi minua hirveä tuska … minä menin alas ja näin uhrini, kuolon kalpeana, melkeinpä tainnoksissa, sohvassa istuvan, pää taakse-päin vaipununna. Hänen vaimonsa ja lapsensa olivat oikein toivottomassa tuskassa hänen ympärillään.