"Kun tulin sisälle, loi setäni minuun silmäyksen … sitä en koskaan unhoita! Silloin minua lähestyi koston hirmuhenki, joka tarttui terävillä, verisillä kourillaan minun sydämmeeni. Se oli katumus.
"Ääntevästi tunnustin rikokseni — ja rukoilin heidän kiroustansa, joittenka onnen olin hävittänyt… Minä konttasin lattialla, painaen otsaani tomuun… Ei kukan koroittanut ääntänsä syyttääksensä minua, — — mutta eipä myös yksikään käsi minua ylös lattiasta auttanut. Minä raahasin itseni hänen jalkojensa luo, jonka olin myrkyttänyt, — minä tahdoin niitä suudella … mutta toinen jalka sysäsi minut pois, se oli hänen vaimonsa, — minä suutelin sitä ja menin onnekseni tainnoksiin.
"Minä olin pitkän ajan varsin hourupäisenä. Kun taas tulin järkeeni, näin setäni seisovan vuoteeni ääressä, kuulin hänen julistavan minulle pelastumisensa — ja anteeksi antamuksensa.
"Niin langennut, niin syvälle langennut olin, — että halukkaammin olisin hänen kirouksensa ottanut vastaan. Se olisi — siltä minusta näytti — kelvottomuuttani vähentänyt, mutta ei hänen jalouttansa.
"Kaikkein himojen raivoisin myrskytuuli riehui sydämmessäni. Minä kirosin valoa — ja valo vei säteensä pois minun kelvottomista silmistäni — sekä ruumiini että sieluni sulkeutui iankaikkiseen yöhön.
"Luonnon myrskyt ovat lyhykäiset, niitä seuraa tyvenet, kirkkaat päivät. Ihmis-sydämmessä himojen myrskytuulet riehuvat kauan ja suovat vain hetkellisen levon. Minäkin sain tuon tuntea, mutta se oli yön rauha — elämän turtumus — horros — pimeyden kehtolaulu. Se taukosi, synnyttääksensä uuden kalvaavan, polttavan tulen, jota kyynelten iankaikkisesti vuotavat lähteet eivät ikänä voi sammuttaa. Minä ikävöitsin ja halasin äärettömän palavasti sovitusta.
"Oi ristin kuolema, — tuskat, verihiki, kivut! — kärsiä ja teidän kauttanne sovittaa — se — sepä olisi hekumallista ollut. Mutta sokeana … muumian tapaisena elävien olentojen joukossa, — rikoksellisena ihmis-pirstaleena, — voimattomana, mitättömänä olentona … olin minä, — ylen-katsottava, — ylen-katsottuna, — oi kurjuutta! kurjuutta! kurjuutta!
"Rangaistakseni itseäni, päätin kuitenkin jäädä eloon — jäädä eloon — heidän ylenkatseensa esineeksi, joita minä rakastin ja kunnioitin; — hyljätäkseni jokaista säälivää kättä — ja vaivatakseni itseäni niin paljon, kuin suinkin saatin.
"Minä jätin vielä kerran sen perheen, jonka onnea olin hävittämäisilläni ollut, ja nyt kinastin viheliäisyydessä eteenpäin muutaman vuoden. Takaisin tulin sitte, kuin kuolema oli laskenut kätensä rinnalleni. Setäni tahtoi minua palajamaan. Hänen pitää hallitseman minua viimeiseen hengen-vetooni asti. Minä en siihen enään mitään voi — se on niin sallittu. Minulla ei enään ole mitään voimaa, minusta on tullut loppu, — loppu!"
Hän vaikeni. Hiljaa rupesin nyt puhumaan muutamia rauhoittavia ja neuvovia sanoja. Minä puhuin malttavaisuudesta ja nöyryydestä; minä mainitsin — rukousta.