Paroni K. kohteli kylmästi, välistä kovuudellakin tytärpuoltaan, ja selvästi näkyi, että mitä Hermina hänen puolestaan teki, sitä hän ei tehnyt isänsä — mutta Jumalan vuoksi.
Siitä hetkestä asti, kuin kornetti tuli tähän perheeseen, sai hän siinä vallan, joka enentyi päivä päivältä, ja tätä valtaansa käytti hän valmistaaksensa Herminalle iloisempaa elämää.
Paroni K. oli useimmiten päivät poissa ja tuli vasta iltapuolella kotia; joskus hän retkillään viipyi kaksi ja kolmekkin päivää. Tämmöisinä rauhan aikoina ymmärsi kornetti toimittaa Herminalle sellaisen vapauden, jota tämä neitonen ei ennen koskaan saanut tuntea, vaan josta hän nyt lapsellisella mielellä sydämmestään iloitsi. Kornetin kehoituksesta nimittäin tuli paronitar, joka rakasti luonnon kauneutta, pitkille kävely-matkoille tuohon ihanaan, runolliseen metsäseutuun. Kasvitiede oli ennen ollut hänen paras huvituksensa; kornetti sai hänen uudestaan mieltymään siihen … ja näki joka paikassa kukkia (luulenpa siinäkin, jossa ei yhtään ollut), saattaaksensa tuota kotomaansa rikkaaseen kasvikuntaan mieltynyttä Italialaista vakuutetuksi siitä, että hänen, kornetin, isänmaa oli yhtä rikas kasveista, kuin uroista ja raudasta. Varma on kuitenkin (sen hän itse myöhemmin tunnusti), ett'ei hän siitä niin tarkkaan huolinut, vaikka hän paronittarelle erittäin harvinaisina kasveina esitteli kissankäpälöitä, keltänätkymiä, suopursuja, ketunleipiä, koiruohoja, taskuheiniä, tervakukkia y.m.
Ihanimman kaikista, mitä luonnossa löytyi, sanoi hän olevan tuon suloisen "Linnaea borealis" eli sirkunkellon, joka on nimensä saanut maailman suurimmasta luonnon-tutkiasta, Linné'stä. Tätä ihmeellistä kasvia löytämään koetti hän innostuttaa paronitarta ja Herminaa, miten vain suinkin saattoi. Joka päivä aavisti hän sen löytyvän jollakin uudella seudulla, — hän haki kauan, — kauan ja tarkasti, mutta ei havainnut sitä ennen, kuin vasta sinä hetkenä, jona hän havaitsi rakkautensa.
Näillä retkillä sai kornetti tilaisuutta olemaan alituisesti Herminan seuralaisena. Heidän kävellessään oli hän Herminan tukena, ja kun he levähtivät, silloin hän tyttöä auringon polttavilta säteiltä suojeli; vähitellen hän sai Herminan juoksemaan metsissä, kiipeemään vuorilla ja, sanalla sanoen, nauttimaan tuota vapaata, raitista nuoruuden elämää, josta tyttö, joka näihin asti oli elänyt melkein luostarin-tapaisessa hiljaisuudessa, ei ollenkaan tietänyt. Kun hän nyt, posket terveydestä hohtavina, hiipi ihanana ja ketteränä, kuin vuoren-neito tuossa kevät-tuoksujen sulostuttamassa luonnossa ja aina välimmiten käänsi herttaiset, kiitollisuudesta ja ystävyydestä loistavat kasvonsa sitä kohti, joka hänen elämänsä näin hauskaksi oli muuttanut, silloin … silloin tunsi kornetti jotakin kummallista sydämmessään … lämpymän, suloisen, — varsin erin-omaisen, hänelle näihin asti tuntemattoman tunteen.
Paronitar näkyi katselevan noita molempia ystäviä ikään kuin kahta lasta, joittenka leikkiä hän salli sen vuoksi, että he kaiken ilonsa, kaikki kukkasensa kuitenkin uhrasivat hänelle. Kornetti kykeni hyvin pitämään ihmisiä hyvällä mielellä ja vieläpä muillekkin kohteliaina.
Suurimmasta arvosta oli hän kuitenkin Herminalle niinä hetkinä, jolloin nuot kodissa usein tapahtuvat ikävät kohtaukset tyttö paran silmiin tuottivat katkeria kyyneleitä, joita salataksensa hän tavallisesti kiirehti kyökkiin. Tänne kornetti häntä aina seurasi, lohduttaen häntä veljellisellä hellyydellä; väliin hän tyttöä kehoitti tulemaan kanssaan ulos ja koetti sitten keskustellen ja kertomuksia jutellen johdattaa hänen ajatuksiansa iloisempaan suuntaan.
Kerran oli Herminaa kotona tarvittu ja huudettu, mutta häntä ei ollut saatavissa; tästä hänen isäpuolensa suuttui ja kovasti nuhteli tyttöä. Kornetti otti itseensä näistä nuhteista, ja se tapa, millä hän vastasi paronille, vaikutti sen, että Hermina sai suuremman vapauden kuin ennen. He saivat nyt usein mennä kahden ulos kävelemään. Herminan opetus oli monessa, etenkin vakavammissa oppi-aineissa huolettomasti hoidettu. Näissä kornetti tuli hänen opettajaksensa (varsinkin ruotsin historiassa); hän tuli ikään kuin veljeksi tälle tytölle. Ja pianpa hän saikin veljen suloisen nimen Herminalta, sillä eräänä päivänä, kun he yhdessä lukivat kieli-oppia, tulivat he siihen päätökseen, että sinutteleminen tuntui paljon kauniimmalta kuin teititteleminen, sekä että tuo edellinen heidän välillään olisi käytettävä.
Hermina puolestaan ei juuri tullut Kaarlo kornetin opettajattareksi eikä varsin sisareksikaan, mutta hän tuli aivan kornetin huomaamatta — hänen silmäinsä valoksi, hänen elämänsä iloksi, hän tuli hänen … nyt on jo kylläkin aikaa ilmoittaa lukioilleni ja varsinkin nuorille lukiattarilleni, mitenkä Kaarlo kornetin oli laita. Hän oli rakastunut!!!
Eihän tuota kukaan olisi milloinkaan saattanut arvata. Itse ei hän tätä uskonut, aavistanut eikä arvannut ennen, kuin