Kolmannessa Valon-säteessä,
jolloin hän eräänä iltana auringon laskiessa käveli rasvatyyneen järven rannalla, Hermina rinnallaan. Tyttö kulki vaiti ja kalpeana — niin, hänen kalpeutensa oli sitä laatua, joka osoittaa, että sydän on ilotoin, nöyrä, mutta kärsivä.
Hänen vanhempiensa välillä oli taaskin ollut kohtauksia semmoisia, jotka syvästi koskivat tytön hempeään sydämmeen. Kaarlo kornetti oli melkein väkisin vienyt hänen pois vanhempain luota ja koetti nyt, vaikka turhaan, huvitella ja ilostuttaa hänen alakuloista mieltään. Käveltyänsä vähän aikaa, he istuivat koivujen varjoon sammaltuneen kallion juurelle ja ääneti katselivat sammuvaa iltaruskoa, joka hohteensa laski veden kuvastimelle sekä toisen rannan metsäisien vuorten huipuille.
Silloin vasta loi Hermina kyyneltyneet silmänsä Kaarlo kornettia kohden, sanoen: "veljeni, sinä olet kovin hyvä…" Hän aikoi puhua enemmän, mutta äänensä vavahti; hän vaikeni ja näytti taistelevan kyyneltensä kanssa, mutta lisäsi sitten taas, kääntäen samalla kasvonsa pois päin: "sinä viivyt täällä minun vuokseni, hyvyydestä minua kohtaan, ja sinulla un minun vuokseni monta ikävää ja raskasta hetkeä ja … kuitenkin saattaisit olla hyvin onnellinen, sinullahan on isä, on äiti, molemmat kovin hyvät ja oivalliset … sisaria, joita rakastat; — he sinua kaipaavat … palaa takaisin heidän pariinsa — ja jää heidän luoksensa … ole onnellinen … äläkä tule tänne takaisin!"
Ääneti istui kornetti katsellen järveä, ja ikään kuin kuvastimessa näki hän samalla sydämmensä tilan.
"Miksikä sinä jatkoitkaan käyntiäsi meillä?" sanoi taa Hermina rukoilevalla ja hempeän suloisella äänellä. "Sinä saatat itsellesi paljon pahaa etkä voi kuitenkaan muuttaa kohtaloani. Isäni on tänä päivänä puhunut sinulle kovia, uhkaavia sanoja … voi, jätä meidät! Miksikä viipyisit? Älä ole levotoin minun tähteni, Kaarlo! Jumala kyllä minua vahvistaa ja auttaa".
"Hermina!" sanoi Kaarlo kornetti, "minä en saata jättää sinua … mutta yhtä paljon itseni kuin sinun tähtesi olen…"
Hermina katsoi kysyvästi kornetin puoleen, ja samalla kaksi suurta kyyneltä verkalleen vierieli alas hänen poskillensa.
"Sen tähden … sen tähden", jatkoi kornetti syvästi liikutettuna, "… että … Hermina, sen tähden, että rakastan sinua sanomattomasti, ett'ei minulla yhtään iloa ole maailmassa, jollen saa sinua nähdä sekä olla sinun kanssasi…"
Herminan enkelin-muotoiset kasvot loistivat odottamattomasta ja hartaasta ilosta. "Siis löytyy joku, joka minua rakastaa … ja sinä olet se, sinä minun veljeni! Oi, miten Jumala on hyvä minua kohtaan!" Ja hän kurkoitti kättään kornetille.