Katsellen Herminan pientä valkoista kättä kornetti kysyi, salainen pelko sydämmessä: "Pidätkö sinäkin minua hyvänä?"
"Kuinkapa saattaisin muuta?" vastasi Hermina. "Olenhan sitte vasta ollut onnellinen, kuin sinua opin tuntemaan. Sinä olet niin hyvä, niin oivallinen, ensimmäinen, joka on rakastanut Herminaa".
"Ja ensimmäinen, jota Hermina on rakastanut?" kysyi kornetti vähän tutkistellen.
"Aivan varmaan! paitsi äitiäni olet ensimmäinen".
[Minä tiedän hyvinkin, mitkä suuret kasat romanikultaa minä tässä silmän-räpäyksessä luotani lykkään. Selvästi ymmärrän, miten kaikki tässä vähäisessä romani-hiukkasessa olisi saattanut tulla paremmaksi, hauskemmasti aloitetuksi ja vilkkaammasti esitetyksi; kuinka tämän kappaleen sekä alku että loppu olisi saattanut tuottaa kirjalleni kahden-kertaisen menekin. Mutta siihen olisi mennyt useampia sanoja, siis useampia rivejä, siis enemmän paperia ja minun kirjani kustantaja pelkää kovin, että kirja tulee liika vahvaksi, joten sitä ei saattaisi myydä yhdestä pankkooriksistä, siis olen pakoitettu supistamaan kokoon sekä mielikuvitustani että ainettani, saadakseni likistettyä kirjani tuon määrätyn hinnan arvoiseksi. Kustantajani luulee, että yleisö ei juuri huoli paljoa maksaa tuommoisista jokapäiväisistä asioista. Minä luulen, että hän on oikeassa ja että yleisö on oikeassa, sekä että minä olen oikeassa, kun otan heidän tahtonsa ojennus-nuorakseni.]
Suloinen, autuaallinen tunne valtasi näitä nuoria rakastavia; ja ikään kuin olisi itse lemmen-jumala ruusuhunnussa laskeutunut kanervikolle heidän taaksensa, levisi nyt heidän ympärillensä tuoksu niin ihana ja suloinen (varmaankaan ei Olympiassa jumalilla ollut parempaa), että Kaarlo kornetti kesken sydämmensä ihastusta nousi huutaen: "Linnaea! minun elämäni kukka on löytynyt!" ja tosiaankin siellä vuoren kyljessä kasvoi pitkissä, lehevissä köynnöksissä sirkunkelloja. Kohta niistä sidottiin kiehkura Herminan päähän. Kukapa saattaisi kertoa sitä puhdasta, suloista onnea, ja viatonta iloa joka tästä nyt seurasi?
Hermina ei enään ollut kalpea; eikä enään sanaakaan puhuttu Kaarlon palaamisesta kotiinsa omaistensa luokse. Olihan Hermina nyt Kaarlon oma ja Kaarlo Herminan. He ymmärsivät toisiansa, he olivat onnelliset. Kaikki muuttuisi hyväksi, he olisivat aina yhdessä. Heitä ei enään mikään voisi eroittaa, — he olivat toinen toisensa sekä maassa että taivaassa.
Luonto näkyi olevan yhtämielinen näitten nuorten onnellisten kanssa; lempeänä, rakastavana, kuten hellä äiti, sulki se heitä hyväilevään helmaansa.
Kukapa ei halusta antaisi kymmenen raskasta, syksyistä vuotta, jos hetkenkin vain saisi nauttia kevättä ja rakkautta!
Neljäs Valon-säde,