Sopiihan sadostakin onnellinen olla, niin, heinäin ja kornetin päällä maatessa saattaa luulla joutuneensa taivaan tupiin! Mutta jos närkästyksen ja tyytymättömyyden okaat pistävät sydämmessä, niin silloin varmaankin lato sekä sen korsivuode vielä lisäävät kiviä kuormaan. Kornetti tästä kaikesta teki muistoluettelon.
Suuri muutos tapahtui vähitellen metsätalossa. Sinne tuli yllin kyllin ruokavaroja, viinejä ja monen-moista tavaraa, sinne otettiin myöskin useampia palvelioita. Paroni K. oli aina erin-omaisen hyvällä tuulella ja paronitar tuli yhä uhkeammaksi ja majesteetillisemmäksi … kornetti kävi aivan liikanaiseksi ja hyljätyksi. Genserik G. oli vallan sysännyt hänen syrjään. Nämät nuoret miehet rupesivat tulemaan toisillensa aivan vasten-mielisiksi, ja kornetti, joka oli närkästynyt, katkera ja pistävä, näytti itseänsä tavallisesti huonommalta puolelta varsinkin tuon sivistyneen, kylmän, kohteliaan ja tyvenen Genserik'in rinnalla. Sen hän tunsi sekä näki kaikkien silmistä ja tuli tästä aina alakuloisemmaksi. Hän toimitti osansa huonosti, ja jotta en hienotunteellisia lukioitani väsyttäisi, tahdomme katsella ympärillemme
Viidennessä Valon-säteessä.
Tavallista tyytymättömämpänä ja ajatuksiinsa vaipuneena kulki Kaarlo kornetti eräänä iltana hiljaisesti humisevassa honkametsässä, hän oli suuttunut Herminaan, hänen surulliseen ystävyyteensä ja umpimieliseen olentoonsa, vieläpä itseensäkkin ja koko maailmaan. Silloin tuli hän lähteen luo, jossa ensi kerran oli nähnyt Herminan, ja seisoi siinä surullisilla tunteilla katsellen lähteen tyyneessä kuvastimessa tyytymättömiä, ahvettuneita, epäkauniita kasvojansa, hän vertaili niitä ajatuksissaan Genserik'in ihanaan, kirkkaaseen ja viisaaseen muotoon. Nyt äkki-arvaamatta näki hän lähteessä toiset kasvot omiensa rinnalla. Nämät olivat ihanat, kuten enkelin, ne olivat Herminan. Ilon-värähdys tuntui kornetin sydämmessä, mutta samassa sen poisti katkera tunne.
"Hermina", sanoi hän, "varmaankin Genserik'in luulit tässä löytäväsi".
Hermina oli hetken aikaa vaiti, mutta laski sitten hiljaa kätensä kornetin olalle, sanoen ainoastaan: "Kaarlo! Emmekö enään ymmärrä toisiamme?"
Kornetti loi silmänsä Herminaan, jonka lempeä, rakastettava, mutta kyyneleinen katse kohtasi kornetin silmäystä. Rakastavaiset! jos teidän rakkautenne silkkivyyhti on sekauntunut ja te tahdotte sitä selvittää, — niin älkää puhuko. Katselkaa toisianne.
Kaarlo kornetista tuntui, ikään kuin huntu yht'äkkiä olisi pudonnut pois hänen silmiltään, usva haihtui hänen sielustansa, hänelle tuli kaikki ihan selväksi, oikeinpa taivaan selkeäksi. Kauan nämät rakastavaiset seisoivat ääneti, nauttien valoa, rauhaa ja autuutta toistensa kirkkaasti loistavista silmistä.
Sitte kun ei enään melkein yhtäkään levottomuuden kipinää ollut jäljellä heidän sydämmissään, rupesi nämät lempivät selittelemään asioitansa toisillensa.
"Sinä", sanoi muun muassa Hermina, "sinähän olet ensimmäinen, joka minua on rakastanut, sinä olet opettanut minua tuntemaan, että elämä on suloista! Ja vaikka et sitä olisikkaan tehnyt, niin kuinkapa saatat luulla, että minä sinun vertaisena pitäisin tuommoista kylmää, itsekästä olentoa, kuin Genserik G. on?"