Poiketessamme sivukäytävälle tuli eräs viittaan puettu henkilö hiljalleen kävellen vastaamme. Provessori L:n ääni kuului viitasta; hän puhutteli Juliaa, laskein leikkiä hänen romantillisesta iltakävely-halustaan, mutta näki samassa, kun hän meitä läheni, Julian itkusta punastuneet silmät ja tuli oitis vakaiseksi ja äänettömäksi.
"Provessori L.", sanoi Julia puoleksi leikillisesti, vaikka vielä itku istui kurkussa, "sanokaapa minulle, miten tulee menetellä silloin, kuin havaitsee tehneensä suuren tyhmyyden eikä enään saata sitä tekemättömäksi tehdä…"
"Silloin", vastasi provessori L., "täytyy viisauden kärsiä, mitä tyhmyys on matkaan saattanut".
"Ja ihmisen täytyy tulla onnettomaksi koko elin-ajaksensa?"
"Onnettomaksi hänen ei tarvitse tulla — mutta paremmaksi ja viisaammaksi; hänen tulee käyttää tuota entistä vikaansa ikään kuin portaana, jota myöden hän astelee täydellisyyttä lähemmäksi".
"Tuo tuntuu kyllä kauniilta ja varsinkin opettavaiselta, — mutta kuitenkin on mahdollista, että saattaa väsyä viisauteen, täydellisyyteen ja koko elämään — että joka päivä tuntuu hirveän pitkältä".
"Ainoastaan hyvin heikkoluontoinen olento", sanoi provessori lempeästi, "saattaa niin vaipua haluttomuuteen ja kyllästyä elämäänsä. Synkeimmässä ja ilottomimmassakin elämän-tilassa on joitakuita valopilkkuja, jos vain tahdomme niitä nähdä. Omassa itsessämme aina varmimmasti löydämme kaikissa suruissa ja murheissa lohdutuksen lähteitä. Kun ympärillämme oleva maailma meitä kiusaa ja häiritsee, hakekaamme silloin rauhan majaa ja sisällistä eloa omassa itsessämme. Meidän tulee Hamletin kanssa sanoa: 'Oi minä saattaisin olla suljettuna pähkinän kuoreen ja pitää itseäni äärettömäin valtain hallitsiana!' Meidän oman sisällisen maailmamme tunteminen, sen selkeäksi saattaminen ja kehkeyttäminen antaa meille niin suurta nautintoa, ett'ei elämässämme mikään asema voi sitä meiltä riistää, ja tämä on nautinto, jota piankin täytyy tunnustaa riittäväksi tekemään kalseintakin maallista elämää meille rakkaaksi. Kun oppii ajattelemaan, silloin myöskin oppii elämään ja nauttimaan".
"Mutta", huokasi Julia, "kuinkapa saattaisi oppia ajattelemaan…"
"Miehen kanssa, joka vain ajattelee kalopsia?" lisäsin minä itsekseni.
"Hyvät kirjat", jatkoi provessori, "ovat lempeät lohduttajat ja ystävät. Niitten avulla me, jos vakaasti tahdomme, varmaan saamme järjestykseen ja menestykseen sisällisen elomme". Hän oli hetken ääneti, mutta lisäsi sitten liikutettuna ja innokkaasti: "minun kirjani, teitäpä minun tulee paljostakin kiittää!"