"Ihastuttava, minun enkeliseni", vastasi Arvid luutnantti, koettaen samassa estää haukotustansa, "mutta minun on hirveän nälkä ja tänne tullessani, kun kuljin kyökin läpi, tunsin oikein herttaisen kallopsi-hajun; nyt halajan saliin, sillä toivottavasti saan siellä tuota taaskin nauttia. Sitä paitsi täällä nousee pahan-päiväinen sumu. Tule, enkeliseni".
"Arvid!" sanoi Julia, vetäen kätensä pois Arvidin kädestä, "meidän on katsantotapamme erillainen — me olemme varsin eri mieltä, näen minä…"
"Etkö sinä pidä kalopsista?"
"Herra siunatkoon sinua kalopsinesi, enhän minä siitä puhu. Mutta meidän taipumustemme, meidän tunteemme, net eivät soinnu yhteen…"
"Niin se ei ole minun syyni".
"Ei … mutta minä pelkään, ett'emme sovi yhteen … että tulemme onnettomiksi…"
"Oih kultaseni, kyllähän tuommoiset tasoittuvat. Älkäämme murehtiko ennen aikojaan. Se vie ruokahalun. Tule, syökäämme illallista rauhassa. Tule, pikku vaimoseni…"
"Mutta minä en tahdo … enkä myöskään ole sinun vaimosi", sanoi Julia ja kääntyi samassa pois sulhostaan, "enkä", lisäsi hän hiljaa, "tahdo olla sinun morsiamesi enään…"
"Et tahdo?" sanoi Arvid levollisesti. "Niin, mutta katsos, siinä on monta vaikeutta, ennenkuin kihlaus myttyyn menee. Sinulla on minun sormukseni ja minulla on sinun … sitä paitsi minä en juuri pelkää … tytöillä on heidän oikkunsa. No, no, ne katoovat kai huomiseksi. Hyvästi Julia! Minä menen kalopsia syömään, niele sinä oikkujasi!" ja nyt luutnantti katosi porstuaan.
Julia tarttui minuun käsikynkästä ja sitte läksimme puutarhaan. Hän itki katkerasti, mutta minä kävelin ääneti hänen rinnallansa, odottaen että hän purkaisi sydäntänsä sulhasestaan valittamalla. Mutta hän oli vaiti, puristi vain useasti kättäni ja itki yhäti.