Eräänä iltana, jolloin kaikki olimme kokoontuneet Liisin vuoteen ympäri, luki provessori L. ääneensä erästä saksalaista kirjaa. Tämän kirjan aineena oli: ihmisen muodostuminen toisessa maailmassa; ne valaisevat viittaukset hänen muuttumisestansa, mitkä meille on annettu niissä muutoksissa, joita havaitsemme luonnon alhaisemmassa maailmassa, ja jotka aina ovat jalostuttamisia.
Kirjan sisällön johdosta provessori lukemisensa lopetti seuraavalla mietteellä: "Kukkanen tulee ensin näkyviin itävänä siemenenä, sitten taimena; taimeen tulee kukkasilmikko, joka vähitellen puhkee kukoistukseen. Samallaisia kehkeytymisiä ja muutoksia tapahtuu monessa elävässä olennossakin; näitten seassa perhonen on meille tuttu vertaus-kuva ihmisen muuttumisesta. Siinä nyt näet tuon ruman, törkeää aistoa noudattavan toukan; sen hetki tulee, se uupuu ikään kuin kuolemaan: se käärii itsensä kääreeseen ja sillä jo on käärin-liinansa kangas, samati kuin sillä osaksi on tulevan olentonsa elin-aineet, omassa ruumiissaan. Nyt renkaat tekevät työtä, nyt sisäiset elimet koettavat voimiansa. Hitaasti muuttuminen käy eteen päin, ja näyttääpä siltä, kuin se kokonaan turmiota tuottaisi; kymmenen jalkaa jää maahan, jonka se on päältään luonut, ja tuo uusi olento on vielä muodoton kaikissa jäsenissään. Nämät vähitellen kuitenkin muodostuvat ja tulevat järjestykseensä, mutta olento itse ei herää ennen, kuin sen muutos on täydellinen: nyt tunkee se valoon, ja äkkiä joutuu viimeinen muodostuminen. Ainoastaan muutama hetkinen — ja nuot hennot siivet tulevat viisi kertaa suuremmiksi, kuin milloin kuollon-vaippaan olivat käärittynä. Niille on luoja lahjoittanut jänteän voiman ja kaikellaista loistoa, mitä auringon alla säteilee. Tuon olennon koko luonto on nyt muuttunut; korkeitten lehtien verosta, jotka ennen olivat sen ravintona, imee se nyt kukkaisten kulta-kuvasta hunaja-juomaa. Kukapa koi-madosta tuntisi tulevaa perhosta? Kukahan molemmissa tuntisi saman olennon, jollei kokemus olisi meille sitä todeksi näyttänyt? Ja molemmat nämät elon-muodot ovat vain yhden ja saman olennon elämän-juoksu tässä matelevassa maailmassa. Ihanapa ollee luonnon muodostamis-voima siellä, missä elollinen piiri on laveampi, missä elämän-iät, joita se kehittää, käsittävät enemmän kuin yhden maailman.
"Tällä tapaa näyttää luonto meille myöskin näissä tulemis-verrannoissaan eli näissä muuttuvaisissa olennoissa, mitä varten se valtakuntansa luotuihin asetti kuollon-unen. Tämä on virvoittava horros, mikä verhoo olentoa, jonka elimelliset voimat pyrkivät uuteen muodostumiseen. Olennolla itsellään, olkoon sillä tajuntaa enemmän tahi vähemmän, ei ole voimaa kylliksi johtamaan taisteloansa; se siis nukahtaa ja herää vasta silloin, kuin se on valmiiksi muodostunut. Siis on myöskin kuollon-uni isällinen, lempeä lievitys; se on viihdyttävä uni-juoma, jonka vaikuttaessa luonto kokoo voimiansa, ja tuo nukkuva sairas parantuu".
Tässä L. vaikeni. Syvä, suloinen liikutus valtasi meitä kaikkia. Me istuimme ääneti, katsellen sairas-raukkaamme, jonka poskipäitä pitkin suuret kyynel-helmet vierivät, samalla kuin heikko vaikeroiva ääni tunkesi hänen huuliensa välitse. Armo hyväillen hellitteli häntä; eversti laski, ikään kuin siunaten, kätensä hänen päänsä päälle. Syvä, ääntevä, pitkältä kestävä huokaus veti tässä silmän-räpäyksessä meidän kaikkien huomiotamme Arvid luutnanttiin, joka oli nukkunut sohvan toiseen nurkkaan, jossa hän mukavasti loikoili, nenä ylöspäin ja suu selällään. Tämä torven-toitotus oli ikään kuin lähtömerkki Julialle, joka punastuneena kiirehti ulos huoneesta. Hetken perästä minä menin häntä etsimään ja löysin hänen ulkona portailla seisomassa. Hän nojautui, käsivarret ristissä, vasten rauta-aitaa ja katseli vaaleata ilta-taivasta, jossa himmeät tähdet rupesivat hohtamaan.
"Julia!" sanoin minä, laskein käsivarteni hänen ympärillensä.
"Voi, Piete!" huokasi Julia, "minä olen onnetoin, — minä olen kovin onnetoin! täytyykö minun koko elin-ajakseni sellaiseksi jäädä?"
Ennenkuin ennätin vastata, tuli Arvid luutnantti portaille ja huudahti haukotellen: "mitä hiidessä sinä täällä teet, Julia? seisot ja kylmetytät itsesi, — saat nuhaa ja rintatautia. Tule sisälle taas, kultani. Luulenpa, että jo on ruvettu pöytääkin kattamaan. Tulehan!"
"Arvid!° sanoi Julia, tule sinä tänne luokseni hetkeksi", ja nyt tarttui hän ystävällisesti sulhonsa käteen ja sanoi lämpimästi: "katso, kuinka kaunista kaikki tänä iltana on, menkäämme alas puistoon, sinne, tiedäthän, jossa kerran molemmin suostuimme, että… Minä tahdon puhua kanssasi, anoa sinulta jotakin".
"Saatammehan yhtä hyvin jutella vieras-huoneessa…"
"Niin … mutta täällä on kovin kaunista tänä iltana! Katso nyt ympärillesi! Kuuletko lintusta, miten suloisesti se visertää, — kuuletko paimen-torvea tuolta kaukaa? Katsoppa nyt tuonne päin, tuonne, missä aurinko juuri on mennyt mailleen … oi miten hempeä rusoitus, ah, tämä on ihana ilta!"