Samati saattaa, kun kaksi rakastavaa epäilystensä surun-laaksosta ovat astuneet sovinnon kirkkaisiin taivaan-kartanoihin, sanoa: rauha olkoon heidän kanssaan, sekä sitten ruveta ajattelemaan muita asioita.
Kuitenkin tahdomme vielä viimeiseksi rauhan merkiksi laskea heidän ylitsensä
Kuudennen Valon-säteen.
Tämä hymyillen katselee tuota riemua, joka muutamina onnellisina päivinä virtaili Kaarlo kornetin suonissa. Kaarlo luotti Herminaan; ei tytön äänettömyys, ei hänen umpimielisyyteensä eikä kohteliaisuutensa Genserik'iä vastaan, ei Genserik'in taajat vieraissa käynnit, ei hänen uhkeutensa eikä liehittelemisensä … ei paroni K:n ja hänen rouvansa kylmäkiskoisuus häntä (kornettia vastaan) — ei mikään tästä kaikesta häntä nyt enään huolestuttanut. Lato hänelle tarjosi oikein taivaallisen olopaikan. Luonnon kevät kuvasti hänen sydämensä kevättä. Metsä, kukat, aallot, tuulet, linnut, kaikki lauloivat ne hänelle "iloa, iloa!" Iloako? — ah, Rinaldo, Rinaldo! Kuule! Torvet soivat kutsuen sinua Armidasi luota ja ilostasi täytyy sinun erota.
Torvet soivat! Eivät Palestinan kentältä, eivät luvatusta maasta — vaan kotomaasta, — yhtäkaikki! Uusi Rinaldo, Kaarlo kornetti, sinun täytyy jättää sen, joka on siveämpi, kainompi ja sen vuoksi myöskin ihanampi kuin Armida. Hänen haltialinnastansa (vähäisestä harmaasta talosta) täytyy sinun riistää itsesi. Sitä vaatii tuo taipumatoin, kaikkien henkirykmenttien "ylikenraali Sallimus", joka ylen vähän piittaa sydämmen vaatimuksista.
Torvet soivat, velvollisuudet kutsuvat — leiriin, leiriin! ja
Seitsemäs Valon-säde
sammuu meidän lempivien hyvästi-jättökyyneleihin.
Säästääksemme vielä omia kyyneleitämme, komennamme ajatuksemme: oikealle eteen päin mars! takaisin Tuorlinnaan. Siellä vanhojen tuttavien parissa käymme uusia toimia katselemaan, esimerkiksi
Maan läpikaivamisia y.m.