Miksikä?
Raskaan, uuvuttavan päivän perästä nousi iltapuolella ukkosen pilviä taivahalle, jonka ne auringon laskiessa peittivät kokonaan. Haudan äänettömyys vallitsi koko seudussa. Karjalaumat, jotka kotia kiirehtivät, eivät äännähtäneetkään, ei yksikään lintunen visertänyt, haavan lehdet eivät värähtäneet, eipä sääskiparvikaan uskaltanut auringon lasketessa survomaan lähteä. Koko luonto seisoi ikään kuin tuskallisesti odottamassa jotakin kamoittavaa, tavatointa kohtausta.
Myöhemmin illalla alkoi tuo hirveä näytelmä. Salamat valaisivat tavan takaa seutua, joka sillä välin oli öiseen pimeyteen verhottuna, ja niitten valossa näkyi, miten pilvi-ryhmät kävivät aina synkemmiksi ja uhkaavina kokountuivat linnan ylitse. Silloin tällöin viuhui yksinäinen tuulen puuska ilmassa, ja sitte seurasi haudan hiljaisuus. Kumisevasti, mutta aina enentyvällä voimalla jyristen kuului ukkonen monelta taholta.
Armo juoksi pelliltä pellille, akkunalta akkunalle, katsoaksensa, oliko kaikki säntilleen kiinni pantuna. Julia ja Helena seisoivat everstin vieressä akkunan luona, ja turvautuen isäänsä he aina salaman leimahtaessa ja ukkosen jyrittäessä liittyivät häntä lähemmäksi.
Minä menin sokean luokse. Hän istui vuoteellaan, kyykyksiin vaipuneena, sekä näytti elämäänsä kokonaan kyllästyneeltä ja lauloi synkällä, matalalla äänellä:
Nyt on yö, nyt on yö;
Kaikk' mustana vaan, mun on loppunut työ;
Sydän rauhaa kaipaa;
Lepo suo, lepo suo!
Majahan minä vie, vaan toukkien luo,
Oi kuolema kalpee!
Suo nukkuani!
Väsynyt minä oon, jopa itkustani
Oon kyltynyt eloon!
Tässä tuo elämäänsä kyltynyt raukka antoi päänsä vaipua alas tyynylle. Hän oli hiljaa ja ääneti hetken aikaa, minä näin hänen surullisesti hymyilevän, ja hän alkoi taas kirkkaammalla äänellä ja iloisemmalla nuotilla, laulamaan:
Jospa koittavi koi,
Jos hautaani kuulen, kun veisu se soi,
Elohon mikä kutsuu…