Kiivaalla liikunnolla irtaannutti Liisi kätensä everstin kädestä ja sen sijasta, että hän kuten ennen olisi nöyränä totellut setäänsä, seisoi hän nyt everstin edessä ylpeänä ja kerskaavana, oikeinpa Medean muotoisena, sekä sanoi taas: "hetkeni on tullut! Minä olen vapaa! Täytyy! Kuka tohtii minulle noin sanoa täällä, tässä paikassa? Enkö minä seiso valtakunnassani? Eikö äitini pidä minua sylissäni? Etkö näe, mitenkä hänen liekki-kätensä hyväilevät minua ja työntävät sinua pois?"
Eversti, joka pelkäsi hänen mielen-vikansa esiintyvän yhä enentyvällä voimalla, tahtoi ottaa häntä syliinsä, viedäksensä häntä linnaan takaisin. Silloin Liisi äärettömällä hellyydellä laski kätensä hänen kaulansa ympäri, sanoen: "no, jos minä suljen sinua syliini ja sinä minua — niin äitini ottaa meitä molempia tulihelmaansa. Oi, mikä kirkas, taivaallinen autuus! Tänään on minun päiväni — hetkeni on käsissä! Minä olen vapaa, ja sinä olet vangittu. Minä näytän sen — — minä näytän, ett'et koskaan pääse vapaaksi!"
Nuot kerskaavaiset sanatko: "minä näytän sen" miehen vastustamis-halua herättivät, vai oliko se joku toinen tunne — mutta eversti irroitti äkkiä itsensä Liisistä ja seisoi hiljaisena parin askeleen päässä hänestä.
"Niin, minä en pelkää … minä en sinua pelkää", jatkoi Liisi. "Sinä olet jäseneni vanginnut, olet kieleni sitonut, ja kuitenkin seison nyt edessäsi mahtavana, väkevänä; ja kuten salamat leimahtakoon sinua vastaan nuot kamoittavat sanani: 'minä lemmin sinua! minä lemmin sinua!' Sinä et enään voi kieltää minua niitä sanomasta, sinun vihasi on voimatoin. Ukkonen on minun puolellani, myrsky on minun puolellani. Kohta olen aina oleva heidän kanssaan tuolla ylhäällä. Taivaallasi olen liitelevänä pilvenä sinua seuraava koko elämäsi ajan, kalpeana haamuna leijailen pääsi ylitse, ja sitten, kun kaikki on äänetöintä, hiljaista ympärilläsi, täytyy sinun vielä kuulla ääneni huutavan: 'minä lemmin sinua, minä lemmin sinua!'"
Kummallinen, syvä liikutus näytti valloittaneen everstiä; hän seisoi liikkumatoinna, käsivarret ristissä, mutta synkkä tuli leimui hänen silmistään.
Tyveneemmällä innostuksella jatkoi Liisi taas: "oi, kuinka äärettömästi minä sinua olen rakastanut! Niin sydämmestänsä, niin tulisesti ei yksikään kuolevainen ole rakastanut! Taivas, joka kumajat pääni ylitse … maa, joka pian avaat minulle haudan, teitä otan mitä iankaikkisiksi todistajikseni! Kuulkaatte minun sanani! Tiedä se, sinäkin, minun elämäni rakastettu risti; sinä jalo, kaikkien ajatusteni, lempeni ja vihani mahtava esine, niin; — — niin, vihani … kuule kuinka se lausuu: — minä lemmin sinua! Koko olentoni syvimmällä, pyhimmällä elolla olen sinua lempinyt; — syvä kuin meri, mutta puhdas kuin taivas, oli tämä minun tunteeni. Sinä et ole sitä ymmärtänyt … eikä kukaan maailmassa ole sitä ymmärtävä … äitini sen tietää … ja Hän, joka on kaikkia korkeampi. Jos olisimme eläneet maailmassa semmoisessa, jossa sanat ja teot saattaisivat olla viattomat kuin ajatukset ja tunteet … oo, silloin minä olisin, kuten kirkas ja lämmin liekki, liehuen ja hehkuen ympäröinnyt olentoasi … olisin antanut sinun tuntea suloisinta autuutta … puhtaana uhriliekkinä palanut sinulle ainoastaan. Semmoinen oli rakkauteni. Mutta sinä et sitä ymmärtänyt … sinä et minua rakastanut … sinä työnsit minun pois, ylenkatsoit minua … ja minä tulin rikokselliseksi … mutta lemmin kuitenkin … ja lemmin vieläkin … ja aina ja ijankaikkisesti … ja yksin!"
"Yksin?!!" huudahti eversti, jolloin väkevä tunne näkyi vievän häntä tavalliselta radaltaan.
"Niin, yksin…" jatkoi sokea hämmästyen ja vavisten, "oliko koskaan toisin? Minä olen sitä joskus aavistanut … mutta… Oo, minun Jumalani, minun Jumalani! olisiko se mahdollista? Oi sano, onko se mahdollista? Tuon nimessä, tuon iankaikkisen autuuden, jonka sinä ansaitset — mutta joka ei koskaan saata tulla minun osakseni — ja kautta valon, jonka sinä näet, mutta jota en minä koskaan näe — pyydän sinua sanomaan — sanomaan: oletko minua rakastanut?"
Hetken vallitsi luonnossa täydellinen hiljaisuus. Näyttipä siltä, kuin se olisi tahtonut kuunnella sitä vastausta, jota minäkin vapisevalla tuskalla odotin. Ainoastaan vaalakkaat, pitkälliset salamat leimahtelivat ympärillämme.
Voimallisella, melkeinpä ponnistetulla äänellä vastasi eversti juhlallisesti: "olen!"