Sokea käänsi taivasta kohti kasvonsa, jotka loistivat melkein autuaallisesta onnesta, samalla kuin eversti, syvästi liikutettuna lisäsi: "niin, minä olen sinua lempinyt, Liisi, rakastanut sinua sydämmeni koko voimalla … mutta Jumalan voima sielussani oli vielä suurempi ja varjeli minua lankeemasta. — Ainoastaan minun kovuuteni on pelastanut minun ja sinun. Minun rakkauteni ei ollut yhtä puhdas kuin sinun. Ei myrkky, jota sinun kätesi minulle valmisti, ole terveyttäni turmellut — vaan taistelo himoja ja haluja vastaan … sekä suru sinun puolestasi. Liisi! Liisi! sinä olet minulle ollut äärettömän kallis … ja olet vieläkin… Liisi…"
Liisi ei häntä enään kuullut; hän ikään kuin vaipui alas sen autuuden voimasta, joka laskeutui hänen päällensä, ja siinä silmän-räpäyksessä, kuin minä juoksin hänen luoksensa, hän kuten kuoleva kaatui maahan, samalla kuiskaten sanomattoman autuaallisen näköisenä: "Hän on minua rakastanut!"
Eversti ja minä vaivoin jaksoimme viedä häntä takaisin hänen huoneeseensa. Minä vapisin — ja eversti oli ikään kuin rampaantunut. Tuskan hiki helmeillen tiukkui hänen otsaltaan.
Aikaa kului, ennenkuin Liisi tointui, … mutta kun hän taas virkosi, kun elämän virta jälleen juoksi hänen suonissaan, kuiskasi hän vain: "Hän ei ole minua ylenkatsonut! … hän on minua rakastanut!" ja oli sitten hiljaisena ja levollisena, ikään kuin olisi hän maailmassa jo loppulaskunsa suorittanut eikä enään mitään toivonut.
Koko yön raivosi ukkonen hirveästi, mutta salamat valaisivat nyt sokean kasvoja, jotka suloisesta autuudesta loistivat.
Tästä hetkestä Liisi net muutamat päivät, joina hän vielä eli, oli varsin muuttunut. Kaikki hänessä oli lepoa ja lempeyttä. Hän puhui harvoin, mutta pusersi ystävällisesti ja kiitollisena niitten käsiä, jotka lähestyivät sitä vuodetta, missä hän melkein liikkumatoinna lepäsi. Usein kuultiin hänen hiljaa sanovan: "hän on minua lempinyt!"
Eräänä päivänä seisoi Armo Liisin vuoteen vieressä, joka ei näkynyt huomaavan hänen läsnä-oloansa, vaan matki sanomattomalla suloudella nuot hänelle kalliit sanat. Minä silloin näin kipeän surun kuvautuvan Armon hyvän-tahtoisissa kasvoissa, — näin hänen huulensa vapisevan kyynelten vierivän harvaan alas hänen poskiltaan. Hän kääntyi äkkiä toisaalle ja lähti pois. Minä seurasin häntä, sillä hän oli unhottanut avain-kimppunsa. Me menimme vierashuoneen lävitse. Eversti istui siellä, nojaten päätään kättänsä vastaan, hän oli selin meihin päin ja näytti lukevan. Armo hiipi hiljaa hänen taaksensa, suuteli hänen otsaansa ja koetti, mennen sänkykammariinsa, tukehuttaa itkun-nyyhkähystä. Eversti kummastuen katsoi hänen jälkeensä, sitten silmäili sitten kättänsä, joka oli kosteaksi käynyt hänen vaimonsa kyyneleistä, suuteli pois net ja vaipui taas entiseen miettivään asemaansa. Hetken perästä minä Armoa seurasin sänkykamariin, vaan hän ei ollut siellä; hänen virsikirjansa oli auki jätetty sohvalle. Kirjan lehdissä näkyi vielä kyynelten jäljet. Vihdoinkin, kuljettuani ympäri koko huonerivissä, hänen löysin kyökistä, jossa hän juuri par'aikaa nuhteli kyökkipiikaa, tämä kun oli unohtanut hakata selkäluut irti lampaan kyljestä, joka nyt tulella kärisi; tuohan erhetys olikin anteeksi antamatoin asia, olletikkin koska minä jo kahdesti olin ilmoittanut, että lampaan-kylki piti päivälliseksi käristettämän ja seljästä lihahakkelusta paistettavan illalliseksi.
"Ei sitä koskaan saata luottaa muihin kuin itseensä", sanoi Armo vähän pistävästi minulle, antaessani hänelle avaimet.
Tästä alkaen en enään jättänyt Liisiä, vaan olin yöt päivät hänen luonaan.
Erin-omaisen nopeasti hänen ruumiillinen olentonsa näkyi rientävän loppuunsa. Näyttipä siltä, kuin ensimmäinen lemmen sana, jonka hän kuuli, olisi ollut tunnus-sana hänen kärsivän sielunsa pelastukseksi.