Niinpä monelle tämän maailman lapselle käy. He taistelevat kiusauksen otaa vastaan monta monituista vuotta, — elävät, kärsivät ja taistelevat. Ota katkee ja he vaipuvat voimattomina alas. Onni tarjoaa heille pikariansa. He laskevat huulensa sen purpurapartaalle — — ja kuolevat!
Paitsi Helenaa ja minua oli myöskin provessori L. melkein alituisesti Liisin luona. Väliin hän sairaalle luki ääneensä, toisinaan jutteli meidän kanssamme tavalla semmoisella, joka virkisti Liisin uinailevaa jumalisuuden-tuntoa sekä vahvisti hänen uskoansa noihin kalleihin totuuksiin, jotka ikään kuin valoisina enkeleinä seisovat kuolevain vuoteen ääressä.
Kerran provessori Liisiltä paljon kyseli hänen sisällisestä tilastansa.
Hän vastasi: "minulla nyt ei ole tarpeeksi voimia itse-koettelemukseen.
Mutta minä tunnen … minulla on yksi toivo… Minä aavistan
kirkkautta!…"
"Herra valistakoon kasvonsa sinun päällesi", sanoi provessori L. hiljaisella vakavuudella ja luottamuksella.
Seuraavana päivänä pyysi Liisi, että koko perhe kokoontuisi hänen luokseen. Kun kaikki, provessori L. mukana, olimme koossa sairaan huoneessa, jossa kamoittava äänettömyys vallitsi, nimitti Liisi erittäin jokaista, ketä hän toivoi lähestymään vuodettansa, tarttui hänen käteensä, suuteli sitä ja sanoi nöyrästi rukoillen: "suo anteeksi!" Näin hän lausui jokaiselle. Ei kukaan voinut puhua, ja tuo surullinen: "suo anteeksi, suo anteeksi!" oli ainoa ääni, joka katkaisi huokausten tuskallista oihkinaa.
Eversti ja hänen vaimonsa olivat vielä yksin jäljellä. Silloin Liisi hetken oli ääneti; hän hengitti raskaasti ja vaivalloisesti, mutta sanoi vihdoin: "tahtooko setäni tulla luokseni?"
Eversti meni hänen tykönsä — Liisi kurkoitti kätensä häntä kohden ja hän kumartui alas, — he suutelivat toisiansa. Oi mikä suutelo! Ensimmäinen ja viimeinen — lemmen ja kuollon!
Ei sanaakaan kuulunut. Kuolon-kalpeana ja horjuvilla askeleilla poistui nyt eversti etäämmäksi. Liisi sanoi vapisevalla äänellä: "nostakaa minua vuoteeltani ja taluttakaa minua tätini luokse".
Me tottelimme. Hän osoitti erin-omaista voimaa sekä käveli kahden hengen tukemana kamarin toiseen päähän, jossa Armo hänen aikomustaan aavistamatta istui itkemässä.
"Auttakaa minua", sanoi Liisi, "että saatan laskea polvilleni!"