Armo nousi äkkiä seisaalle, estääksensä hänen yritystään, mutta vielä nopeammin Liisi lankesi polvillensa Armon jalkojen eteen, joita suudellen hän vavahtavasti huoaten sammalsi: "suo anteeksi! suo anteeksi!"
Melkein hengetöinnä häntä taas kannettiin vuoteellensa.
Tästä hetkestä ei eversti häntä enään jättänyt.
177
Seuraavan yön ja päivän Liisi makasi viihtyneenä, mutta näkyi kärsivän ruumiillisia vaivoja. Iltapuolella, jolloin provessori L., eversti ja minä ääneti istuimme hänen vuoteensa ääressä, heräsi hän hiljaisesta unestaan sekä sanoi ääntevästi ja selkeästi: "hän on minua lempinyt! Maa, minä kiitän sinua!"
Sitten hän taas vaipui jonkunlaiseen uneen eli unen horrokseen, joka kesti tunnin verran. Hänen hengähdyksensä kävi tällä aikaa taajaan, mutta rupesi vähitellen heikkenemään. Nyt se hetkeksi taukosi, sitte kuului huokaus. Ja nyt yht'äkkiä näkyi hengähdys vallan tauonneen. Tämä oli kamala hetki. Suonen-vedon tapainen puistutus kävi läpi hänen ruumiinsa … vielä kova huokaus eli ohkaus, jota seurasi kamoittavan valittava ääni … ja kaikki oli hiljaista.
"Hänen on päivänsä päättynyt!" sanoi eversti sortuneella äänellä ja painoi huulensa Liisin kuolon-kalpealle otsalle.
"Hän näkee nyt!" lausui provessori L. ja loi loistavan katseen taivasta kohti.
Kesä-illan tuoksuvat leyhkät liehuivat sisälle au'aistusta akkunasta, ja linnut lauloivat iloisesti ulkona punakuusaimistossa. Lempeä ruson-hohto, heijastus juuri laskeuneesta ilta-auringosta, levisi huoneeseen ja laski kuollon-unessa lepäävälle kirkastavan valon.
Hiljaisena, kivutoinna makasi Liisi nyt siinä; hän joka kauan oli taistellut ja epätoivossa ollut … lepäsi nyt niin levollisena — hiljaisena! Valkoisten tyynyjen ylitse valui hänen uhkeat tummat hiuksensa alas lattiaa kohden. Hänen huulillaan oli kummallinen hymyily, täynnänsä tietoja muille tuntemattomia. — Minä olen tuon hymyilyn nähnyt monen, kuolon-unessa olevan huulilla … iankaikkisuuden enkeli on niihin painanut suutelonsa.