Rauhallinen hetki on tuo, jolloin levottomuudesta ja tuskista sykkivä sydän saa levon! Rauhallinen hetki, joka sovittaa meitä meidän vihollistemme kanssa, joka tuottaa jokaisen ystävän lähemmäksi meitä, joka unhoitukseen vie meidän vikamme sekä laskee säteilevään valoon kaikki meidän ansiomme, joka antaa sokealle näön ja päästää sielun siteet! — ihana ja rauhallinen hetki! vaikkapa öisen enkelin siipien kannattamana, sinä kuitenkin hymyilet minua vastaan kuten aamurusko, ja kun olen nähnyt sinun koittavan muille, olen monta kertaa toivonut, että minulle myöskin valkenisit.
Vyhti sekaantuu.
Liisiä ei enään ollut. Ikään kuin ukkosen pilvi oli hän synkistyttänyt niitten olentojen kirkasta taivasta, joittenka turvissa hän eli. Kun tämä pilvi oli poissa, levisi jokaiseen rauhan ja levollisuuden tunne. Monta kyyneltä omistettiin hänen surulliselle muistollensa, mutta ei yksikään sydän häntä takaisin kutsunut. Surkuteltava Liisi! sinä lahjoitit rauhaa vasta sitten, kuin oma sydämmesi sitä haudassa nautti.
Me näemme tuon joka päivä; vähäpätöisin ja yksinkertaisin ihminen, joka on hyvä ja rauhallinen, lähtee maailmasta enemmän rakastettuna, enemmän kaivattuna kuin runsas-lahjainen, joka väärin on käyttänyt eräänsä, joka kaikella ihanuudella, nerollansa ja sydämmen-lämmöllänsä ei ole ainoatakaan olentoa onnelliseksi tehnyt.
Eversti yksistään oli kauan aikaa synkällä mielellä, hän oli myöskin tavallista enemmän umpimielinen vaimoansa ja lapsiansa kohtaan. Heidän hellyytensä ja huolellisuutensa sekä ajan vaikuttava voima rupesi kuitenkin vähitellen jo tuota synkkyyttä haihduttamaan, jolloin kohtauksia tapahtui hänen perheessään, jotka uudestaan häiritsivät hänen lepoansa sekä saattoivat hänen jo luonnostaan väkevät tunteensa kuohumaan.
Eräänä päivänä hyökkäsi Arvidin isä, kenraali P. everstin huoneeseen varsin raivoissaan. Ensiksikin hän sydäntään purkasi vannomisilla ja kirouksilla, ja kun eversti kylmästi kysyi, mitä tuo tuommoinen merkitsi, änkytti hän varsin mielettömänä: "mitä tuommoinen tietää?… Mitä tuommoinen tietää .. tuhat tulimmaista! se tietää, että sinun tyttösi on senkin vietävä…"
"Kenraali P.!" sanoi eversti, äänellä, joka oitis teki semmoisen vaikutuksen, että tuo vihastunut malttoi mieltänsä ja vähän hiljempää matki: "se — se — se … tietää … että sinun tyttäresi leikin-tekona pitää pyhimmät asiat, että hän on uskotoin sanansa syöjä, hiisi vieköön! … ja tahtoo tehdä eron Arvidista … tahtoo antaa hänelle kihlasormuksen … tuhat tulim … että Arvid on varsin toivottomana ja tahtoo ampua itsensä kuoliaaksi … hän kun on niin kiivas ja hurja, ja minä vanha mies jään onnettomaksi ja lapsettomaksi". Tässä tipahteli pari kyyneltä ukon silmistä, ja hän lisäsi äänellä, jossa suru ja viha taistelivat: "hän ei piittaa minun poikani rauhasta … hän ei kunnioita minun harmaita hapsiani, vaan pitää meitä pilkkanansa!… Minä häntä niin hellästi hyvänä pidin … kuten isä; veljeni … kuten isä; … minä kaiken luottamukseni panin häneen, luulin hänen tuottavan iloa elämäni ehtoolle; … tämä tulee minulle kuolemaksi. Hän sanoo vasten silmiä Arvidille, ett'ei hän huoli hänestä … vasten silmiä, minun pojalleni … tuhat tulimmaista! Poikani tulee vielä koko pitäjän naurettavaksi … hän ampuu itsensä vasten naamaa, sanon minä … ja minä vanha mies jään onnettomaksi, lapsettomaksi".
Eversti, joka varsin ääneti oli kuunnellut tuota kaikkea, soitti nyt kiivaasti. Minä olin viereisessä huoneessa ja menin sisälle everstin luo, tiedustellakseni asioista vähäsen, jotta sitten edeltä päin saisin Julian tiettäväksi, mitä häntä siellä odotteli.
Everstin muoto ilmaisi suuttumusta ja ankaruutta. Hän pyysi minua käskemään Juliaa luoksensa.
Minä tapasin Juliaa suurimmassa tuskassa, ja kenraalin käynnistä hän kyllä jo aavisti, mikä häntä odotti.