"Minä tiedän … minä tiedän…" hän vaaleten huudahti, sanaa tuodessani, "siihen sen käydä täytyi … sitä ei mikään auta…"
"Mutta oletko todellakin", kysyin minä, "tehnyt eron sulhasestasi?"
"Minä olen … olen melkein…", vastasi hän alakululoisena ja surullisena, "minä en nyt joudu puhumaan … eilen illalla tulin Arvidille sanan sanoneeksi; … hän oli niin kylmä ja ivallinen … minä kiivastuin, hän suuttui … ja ratsasti vihoissaan täältä pois…"
Taas everstin kello kuului soivan. "Voi hyvänen aika!" sanoi Julia ja painoi käsiään vasten sydäntänsä, "nyt minun täytyy mennä … ja nyt täytyy olla rohkeutta. Ah, jollen tuota pelkäisi, tuota tuhoa tuottavaa silmäystä … sano, Piete, näyttikö isä kovin vakavalta?"
Minä en tähän saattanut kieltävästi vastata; varoitin häntä vain liika pikaisista päätöksistä ja käskin häntä tarkoin muistamaan kerran annettua lupaustansa sekä miten lujia perus-johteita everstillä oli lupausten pyhänä pitämisen suhteen.
"Voi, minä en saata … minä en saata!" oli kaikki, mitä Julia jaksoi sanoa, kun hän kalpeana ja vapisevana meni alas portaita, jotka johtivat everstin huoneeseen. Tultuansa oven luokse, hän seisattui, näytti tulleen vakaaseen päätökseen ja sanoi: "minun täytyy!" sekä meni sisälle.
Noin puolen tunnin kuluttua Julia tuli Helenan huoneeseen, jossa minäkin olin, ja näytti varsin onnettomalta. Hän viskasi itsensä sohvaan, laski päänsä Helenan helmaan sekä rupesi katkerasti itkemään. Tuo hyvä Helena istui ääneti, mutta sääliväisyydestä kyyneleet helminä vierivät Julian kullan-hohtaville palmikoille. Kun pitkän hetken kuluttua Julian suru näkyi hälvenevän, sanoi Helena hellästi ja laskien kätensä hyväillen sisarensa uhkeille kiharoille: "Julia hyvä, minä en vielä tänään ole hiuksiasi sievistänyt, istu hetkeksi, niin sen piankin teen".
"Ah, leikkaa poikki hiukseni! — minä tahdon nunnaksi ruveta!" vastasi Julia, mutta nousi kuitenkin istualle, pyyhki silmiänsä, antoi järjestää hiuksiansa, auttoi Helenaa hänen hiustensa suorittamisessa ja tuli sillä aikaa levollisemmaksi.
Varma on, että jokapäiväisten toimien pienet huolet erin-omaisella voimalla haihduttavat surujamme.
Kun kysyimme, mitä hänelle oikeastaan oli tapahtunut, vastasi Julia: "se on tapahtunut, että minä olen tuomittu koko elämäni iäksi kärsimään hetkellisestä ajattelemattomuudesta sekä tulemaan onnettomaksi ihmiseksi, … jos nimittäin antaun tuon tuomion alaiseksi; mutta sitä en tee … ennen kärsin isäni suuttumusta … ennen…"