"Oi, Julia, Julia!" keskeytti Helena, "ajatteleppas, mitä sanot!"
"Helena! sinä et tiedä, mitä minä olen kärsinyt, kuinka minä olen taistellut oman itseni kanssa jo pitkiä aikoja. Sinä et tiedä, kuinka selvään minä käsitän sen surkeuden ja viheliäisyyden, mikä tulisi kohtalokseni, jos menisin Arvidin puolisoksi! Ah, minä kuljin ennen ikään kuin unissani ja ajattelematta annoin hänelle käteni; nyt olen herännyt — enkö saisi vetää kättäni pois, kun näen antaneeni sen yhdelle…"
"Arvid on hyvä ihminen, Julia!"
"Ketä sinä hyväksi kutsut, Helena? Sitäkö, joka ei vain ole kiukkuinen? Arvid — minä olen koettanut, minä olen häntä koettanut — näyttää hyvältä sen vuoksi, ett'ei hän jaksa olla paha, — levolliselta ja tasaiselta sen tähden, ett'ei hän huoli muusta kuin mukavuudestaan, — ymmärtäväiseltä sen vuoksi, ett'ei nenäänsä edemmäksi näe … ah! näin kieltoperäinen hänen luontonsa on … miksikä pelkäisin lisätä kieltävän lauseen tuohon hänen negatiivillisuuteensa — miksikä en sanoisi, ett'en hänestä huoli? Älä uskokkaan, että se kauan häntä huolestuttaa; — hän ei minua rakasta, … hän ei saata rakastaa, sillä hänellä ei ole mitään tunteita! Voi hän on vain tuore puun-pölkky, jota minä tulellani turhaan koettaisin sytyttää, — liekki muuttuisi vähitellen savuksi ja vihdoin se varsin sammuisi".
"Vaikk'ei, Julia kulta, Arvid olisikkaan mies sinun vertaisesi, joka kykenisi sinua onnelliseksi vaimoksi saattamaan, — miksikä ei sinun tulesi siltä kirkkaana palaisi? Eihän Arvid ole paha, hän ei koskaan tulisi sinun kiusaajaksesi. Onhan niitä monta monituista vaimoa, joittenka miehet ovat verrattoman alhaisemmalla kannalla kuin Arvid, ja kuitenkin he ovat pyrkineet ja tulleet oivallisiksi perheen-emänniksi, ovat luoneet onnea ja hauskuutta ympärillensä ja nauttivat sitä onnellisuutta, jota täytetyn velvollisuuden ihana tunto aina tuottaa. Esimerkiksi orpanamme, rouva M.; eikö hän ole varsin kunnioitettava ja rakastettava nainen? Ja kummoinenka on hänen miehensä? Entä Emma S. ja Hedda R…."
"Niin, ja Penelope ja sisaria koko komppania … ah! Helena kulta! noita rouvia minä pidän suuressa arvossa, minä kunnioitan ja ihailen heitä; tahtoisinpa olla heidän tapaisensa, — mutta yhdestä asiasta olen varma — siitä — ett'en tuota saata. Sitä itsenäisyyttä, sitä varmuutta, sitä perus-johteitten lujuutta ja selkeyttä, mikä on aivan tarpeellisena omaisuutena sille, jonka täytyy avio-elämässä olla johtavana henkenä — sitä minussa ei ole … ei ollenkaan! Juuri minä tarvitsen johtajata — minä olen köynnös ja tarvitsen tammen tuekseni. Tällä hetkellä selvenee minun käsitys-voimani — minä tunnen, että minussa on parempi elo itämässä, uusi maailma avautuu minulle! Jospa sen läpi saisin kulkea sellaisen puolison rinnalla, jota minä saattaisin rakastaa ja kunnioittaa, joka sydämmensä lemmellä pitäisi minun puhdistettua tultani vireillä, joka ymmärryksensä kirkkaalla valolla laskisi valaisevia säteitä minunkin hämärään sieluuni … (esimerkiksi provessori L., ajattelin minä), oo! silloin saattaisin vielä tulla paremmaksi ihmiseksi — ja ennättää päämaalin, jonka minä nyt enemmän aavistan kuin näen… Mutta Arvid'in kanssa, Helena hyvä, Arvid'in kanssa … olisi maailma minusta kuten ruokahuone, — ja minä siinä kuten homehtunut juusto".
"Minkälainen vertaus, Julia hyvä!"
"Kyllä se on toden-mukaisempi kuin luulet. Ohho, tuo avioliitto on surkeampi asia, kuin mitä moni käsittää. Siinä on useain käynyt samati, kuin minun nyt saattaa käydä … he ovat turhaan nostaneet avioliiton purjeet, — he ovat luulleet ennättäneensä onnen satamaan — ja ovatkin joutuneet karille sekä kiintyneet siihen koko elämänsä ajaksi … kuten syömä-simpsukka kotelossaan ovat he siellä kontanneet ympäri ja hakeneet hiukan päiväpaistetta … siksi, että armahtavainen laine on tullut…"
"Julia! Julia!…"
"Helena! Helena! Tuo on kertomus jokapäiväisestä elämästä, joka päivä sen todeksi näyttää. Montapa jalompaakin luonnetta on tuolla tavalla turmionsa saanut, ja niin käy myöskin minun, jollen ajoissa purjehdi hietakarin sivutse".