"Julia! Minä pelkään, ett'ei tuo tapahtua saata, sillä isämme perus-aatteet ovat järkähtämättömät ja sanassaan pysymistä hän etenkin katsoo tärkeäksi. Ja minusta hän on varsin oikeassa. Sitä paitsi mitä kihlauksen purkamiseen tulee, niin kun peruuttaa kerran tehdyn liiton, on siinä mielestäni jotakin joka niin loukkaa naisellista hienotuntoisuutta, että minun mielestäni…"
"Hienotuntoisuutta ja hienotunteisuutta … minun mielestäni osoittaa tuo kaikkea muuta kuin hienoja tunteita, ja onpa myöskin varsin luonnotointa, että pelkän hienotuntoisuuden tähden uhraa koko elämänsä onnen".
"Saattaisitko tulla onnelliseksi, Julia, jos kadottaisit omaistesi — isäsi rakkauden, — maailman kunnioituksen?"
"Maailman kunnioituksesta … siitä minä en monta penniä maksa, mutta niitten, joita minä rakastan … ah, Helena, Piete, — olisikohan se mahdollista että sitä kadottaa saattaisin? Sitte varmaan parempi olisi, että tuomitsisin itseni onnettomaksi jäämään…"
"Sinä et ole onnettomaksi tuleva", sanoi Helena ja sulki samassa kyynel-silmin Julian syliinsä, "sinun pitää…"
"Siitä et sinä mitään tiedä, Helena", keskeytti häntä Julia närkästyneellä malttamattomuudella, "minä, minä tiedän tulevani onnettomaksi. Onpa vielä muutakin, kuin Arvid'in kelvottomuus, joka minua siksi tekee, nimittäin tuo varmuus, että päämaalini minulta on mennyt hukkaan, — tuo varmuus, että minun olisi saattanut kohtaloni olla jalo, onnekas, että olisin saattanut elää täällä maailmassa etevän ja oivallisen olennon onneksi. Oi! minä tunnen sen, minä olisin, kuten leivo, liidellyt korkeutta kohden valossa, vapaana ja laulaen — — ja nyt, nyt minä — niinkuin ennustanut olen — konttaan elämän hietakarilla, kuten syömäsimpsukka laahaten vankihuonettani muassani!"
Tuotuansa toistamiseen esiin tämän hirveän, ehkä jotenkin väärän vertauksen, häntä uudestaan valloitti katkera suru; hän taaskin heittäysi sohvalle sekä jäi siihen koko päiväksi eikä tahtonut syödä, ei juoda eikä myöskään mitään lohdutusta kuulla. Armo juoksi itse, ja myöskin minua hän juoksutti ehtimiseen, portaita ylös ja alas, rohtoja ja hajuvettä viemään.
Julia tuli todellakin sairaaksi, vaikka hänen kipunsa oli helponlaista, ja viipyi kaksi päivää huoneessansa. Tällä ajalla ei hän ollenkaan nähnyt isäänsä. Julian suureksi mielihyväksi ei myöskään kenraalia eikä Arvid'ia kuulunut eikä näkynyt näinä päivinä.
Armolla oli aina ollut oman omituinen menetys-tapansa eli sukkeluutensa, milloin vain isän ja lasten välille syntyi jonkunlaista erimielisyyttä. Kun hän puhui miehensä kanssa oli hän sanoissaan aina olevinansa lastensa puolustajana ja jutellessaan näiden kanssa väitti hän kiven kovaan miehensä olevan oikeassa. Luulenpa kuitenkin, että hänen sydämmensä oli taipuvaisempi heikompaa puolustamaan, koska välistä muutamissa suhteissa kaiken täytyi käydä sen mukaan, kuin everstin järkähtämätöin tahto vaati, hyväili Armo tavallista hellemmin lapsiansa. Hän oli myöskin nyt puhunut everstin kanssa Julian puolesta ja hänen kihlauksensa purkamisesta, mutta havainnut miehensä myöntymättömäksi ("mahdottomaksi", sanoi Armo), ja kun hän nyt näki Julian noin onnettomana, tuli hän varsin huomaamattansa everstiä kohtaan kentiesi epäystävälliseksi — ei! herrantieten! … mutta sentään hiukan vähemmän ystävälliseksi — noin päältä nähden (mutt'ei sydämmestään, siitä kyllä vastaan); hän piti ehkä vähemmin huolta hänen ruoastaan ja hauskuudestaan monessa pikku suhteessa. Jonkinlainen ikävyys, näihin asti tässä perheessä varsin tuntematoin, vallitsi talossa muutaman päivän.
Hyväntahtoisesti hymyillen sanoi eversti minulle eräänä aamuna: "ei pyy pataan tule, ellei mies metsään mene", ja rupesi astelemaan portaita, jotka veivät Julian kammariin.