Samassa matkarattaat seisattuivat pihalle ja Kaarlo kornetti hehkuvin kasvoin ja melkeinpä hämmästyneen muotoisena juoksi alas rattahilta sekä ylös portahia, syleili ääneti, mutta kiivaasti vanhempiansa ynnä sisariaan ja pyysi sitten puhutella everstiä hetkisen.
Hetki venyi muutamaksi tunniksi, ennenkuin kornetti kalpeana ja onnettoman näköisenä tuli yksin isänsä huoneesta. Ikään kuin houreissaan kulki hän vieras-huoneen läpi sallin, tuli sitten Armon kammioon eikä, kuten näytti, huomannutkaan äitiänsä eikä minua, vaan istahti ääneti, nojaten päätään pöytää vasten sekä peittäen silmiänsä käsillään, juuri kuin estääksensä päivää niitä häikäisemästä.
Äidillisellä tuskalla katseli Armo poikaansa, nousi vihdoin istualta ja silitteli hyväillen hänen poskeansa, sanoen: "hyvä poikani! mikä sinun on?"
"Ei mikään!" vastasi kornetti hiljaa ja sortuneella äänellä.
"Ei mikään?" toisti Armo. "Kaarlo, sinä saatat minua surulliseksi … sinä olet kalpea … olet onnetoin!…"
"Niin olen!" vastasi kornetti samalla hiljaisella äänellä.
"Minun lapseni … minun poikani! mikä sinulta puuttuu?"
"Kaikki!"
"Kaarlo! … ja sinulla on äiti, joka antaisi vaikka henkensä, jos hän sillä voisi sinua onnelliseksi saattaa!"
"Minun hyvä äitini!" huudahti kornetti ja lisäsi sulkein häntä syliinsä: "suokaa minulle anteeksi!"