"Siinä on kylläksi, lapseni! Minä menen nyt puhumaan isäsi kanssa.
Vartoo minua tässä".
Kiihtyneessä mielen-tilassa odotti kornetti äitinsä takaisin tuloa. Minä näin, että hän tällä haavaa oli sellaisessa nuoruuden-vimmassa, jossa ollessamme tavattomana pidämme, että joku rohkenee vastustamaan meidän toivojamme ja tahtoamme. Tämmöisinä hetkinä ei käsitetä tuota sanaa: "mahdotointa". Silloin luulemme, että aurinkoakin saatamme omin määrin hallita ja vuoria tempaista pois paikoiltaan eli, mikä on yhtä mahdotointa, juurtuneita mielipiteitä lujasta vakaasta ihmis-sydämmestä.
Kului aikaa, ennenkuin Armo palasi. Julia ja Helena seurasivat häntä. Hän oli kalpeana, kyyneleitä kimalteli hänen silmäripsissään ja äänensä värähti, kun hän sanoi: "isäsi ei tahdo .. hänellä on syynsä, hän luulee tekevänsä … ja tekee varmaankin, mitä oikein on. Mutta, lapseni hyvä, sinä sittenkin saatat tulla autetuksi. Ota nämät helmet ja kalliit kivet … net ovat minun … minä saan käyttää niitä tahtoni mukaan … ota net. Tukholmassa sinä niistä oitis saat melkoisen…"
"Ja nämät … nämät myöskin, Kaarlo!" sanoi Julia ja Helena, hyväillen veljeänsä ja tarjoten hänelle kalleuksiansa, "ota myöskin nämät … me pyydämme sinua, Kaarlo, … ota, — myy kaikki, — ja tule onnelliseksi!"
Tumma punastus nousi tuon nuoren miehen kasvoille ja kyyneleitä tulvaili hänen silmistään. Samassa hetkessä eversti astui sisälle, seisattui ovelle ja loi huoneen perällä oleviin terävän katseen. Äkkiä leimahti hänen silmistään suuttumus ja ylenkatse. "Kaarlo!" huudahti hän voimakkaalla äänellä, "jos saatat olla niin kelvotoin, että tahdot hyväksesi käyttää äitisi ja sisariesi heikkoutta, tyydyttääksesi sokeita, mielettömiä himojasi, niin minä sinua ylönkatson enkä sinua pojakseni omista!"
Kovin onnettomana sekä nyt näin väärän luulon alaiseksi joutununna tämä nuorukainen sydämmessään katkerasti närkästyi. Hän kävi kuolon-kalpeaksi, puristi kokoon huulensa, polki kiivaasti jalkaansa ja meni kuten tuli ja leimaus ulos ovesta. Muutama minuuti sen jälleen ratsasti hän aika kyytiä poikki linnan pihan.
Kornetti. Kornetti. Kornetti.
"Halloo! se metsän läpi kaikuu".
Halloo! se kaikuu. Nyt kyytätty karkaa, vaan kyyttääjät seuraa. Mikä otuksena? Onnetoin ihminen. Entä metsästäjät? Närkästyksen, epätoivon ja raivon hurjat hengettäret. Kas kuten kyyttäävät! Verratoin ajo! Nyt kyytätty karkaa, vaan kyyttääjät seuraavat. Halloo! Halloo! He jäljissä rientää, — he seuraa, he seuraa, läpi metsikköjen — poikki järvien soutaa, yli vuorten ja maan he nyt saalistaan … yhä etseilee … vaan se väistyilee … jopa uuvahtaa… Halloo! Halloo! ajo loppuns' saa!
Eteen päin! eteen päin kannusti kyytätty läähöttävää ratsuansa, joka vaahtoisena juoksi kivien ja kantojen ylitse. Raivoisa sekasorto vallitsi hänen sielussaan. Hän ratsasti, että tomu tuoksui, maantien poikki ja synkkäin metsämaitten lävitse, tukehuttaen sielussaan jokaisen ajatuksen, jokaisen tunteen ja totellen ainoastaan tuota kehoittavaa: eteen päin! eteen päin! mikä kajahteli jok'ainoassa hänen kuumeen-tapaisessa suonen-tykytyksessäänkin.