Mökkien rauhalliset asukkaat, joitten sivuitse hän kiisi kuten tuuliais-pää, juoksivat ihmetellen kurkistamaan: "ken se lienee ollut, jonka ratsu noin viiropäisenä laukkaili?" Ja yksi heistä (Tiina Antin tytär), vakuutti nähneensä koiran ja jäneksen juoksevan esiin, metsästä toisen, tuvasta toisen, sekä sitten istuen vastapäätä toisiansa tirkistävän tuota raivoisaa ratsastajaa, jonka mentyä ne varsin hämmennyksissään juoksivat toistensa ohitse, koira metsään ja jänes tupaan.
Tämä raivoisa ratsastaja, Kaarlo kornetti, ei seisahtanut ennen, kuin hän ennätti meille jo ennaltaan tutun metsätalon portille. Tässä hän hyppäsi hevosen seljästä ja juoksi ylös portaita. Ylikerran ovet olivat kaikki lukitut, äänettömyys vallitsi kaikkialla. Hän juoksi portaita alas. Ovet olivat myöskin alikerrassa lukitut, kaikki oli hiljaista ja eloa vailla. Hän juoksi pihan poikki vähäiseen sivurakennukseen ja tempasi oven auki. Vanha, kokoon kyyristynyt akka istui tuvassa, hyräillen virren nuottia ja kehräten rohtimia.
"Missä on herras-väki? Missä on Hermina neiti?" kysyi kummissaan ja hengästyksissään oleva kornetti.
"Hää?" vastasi rohtimen-kehrääjä.
"Missä herras-väki on?" kirkasi kornetti vimmatulla äänellä ja katsoi kiivaasti akkaan.
"Mitä? Hää?" vastasi akka, pannen tyytyväisenä nuuskaa nenäänsä.
Kornetti polki jalkaansa. (Kitattu kuppi putosi hyllyltä, kolme viallista klasia kilisi yhteen). "Oletko varsin kuuro?" kirkasi hän kovalla äänellä, "minä kysyn, mihinkä herras-väki on täältä matkustanut?"
"Matkustaisitte! Tuorlinnan kartanoon kai? sitä kai herra tarkoittaa?
Sinne käy tie tuolta aitovierestä, ja…"
"Minä kysyn", kirkasi kornetti tuskastuneen koko voimalla, "onko herras-väki, joka tässä talossa asui, lähtenyt poijes".
"Lähteenmoisioon! vai niin, no se tie käy…"