"Tämähän käy päin mäntyä", sanoi kornetti varsin onnettomana, "vähemmästäkin jo sappi paisuu".
"Kyllä, kyllä, no niin!" huokaili hämillään ja peljästyksissään tuo pikku akka, nähdessänsä kornetin suuttuneena, ja meni poimimaan särjetyn kupin palaset lattialta.
Markka putosi hänen nenälleen samassa ja vieras oli mennyt menojaan.
"Jumala varjelkoon!… Herra siunatkoon!…" änkötti peljästynyt mummo nyt mielihyvissään.
Toinen ovi samassa porstuassa lensi nyt taas kornetin tempaamisesta auki.
Takkansa ääressä possunsa vieressä (nimittäin vesansa vieressä) istui lihava nainen syöttäen pientä pörhötukkaista poikaansa vellillä.
Kornetti tässä taas uudisti saman kysymyksensä ja sai vastaukseksi:
"Kyllä, kyllä ovat poijes lähteneet!"
Mutta mihinkä? sano, koska … sano mihinkä? Eikö yhtäkään kirjettä?
Eikö yhtäkään sanaa minulle jätetty?"
"Kirjettä? Kyllä, sain minä yhden, joka piti jätettämän kornetti H:lle, ja minä aion juuri mennä viemään sitä Tuorlinnaan, kun vain ensin saan tipan velliä poikaani … poju parkani, — syö, poika!"