"Hyvänen aika! tuo heti kirje tänne, joutuun, mene heti, sanon minä, sitä tuomaan, mene…"
"Kyllä, kyllä … minä menen, kun vain saan velliä tipan poikaani.
Hänen on kovin nälkä, poju parkani. Syö, poika!"
"Minä syötän poikaa, anna tänne lusikka … mene vain, tuo kirje tänne, oitis!…´"
Vihdoin akka menee arkkunsa luo. Kornetti seisoo takan ääressä, ottaa padasta lusikalla velliä, puhaltaa sitä tuskallisen näköisenä ja kaataa pojan auki olevaan suuhun. Akka koperoitsee arkussaan, etsii etsimistään. Nuuskarasia ja voipytty, sukat ja hameet, virsikirja ja kaikki tulevat yhtäperää ylös arkusta, ja kaikki ladotaan laveasti ympäri lattialle, kirjettä vain ei näy.
Kornetti astuu ja polkee jalkaa tuskallisessa malttamattomuudessa.
"Noh joutukaa nyt! syntyykö siitä mitään? Voih!"
"Kohta, kohta! odottakaa nyt vähän, odottakaa, — täällä, ei, vaan täällä — ei, odottakaa vähän … odottakaa".
Mutta kirjettä ei kuulu. Akka höpisee hiljaa itseksensä ja mutisee hampaittensa välistä:
"Se on poissa, — ei sitä ole!"
"Ei ole:" huudahtaa kornetti ja kaataa hämmästyksissään lusikallisen kuumaa velliä pojan kaulakuoppaan, ja poika siitä vaikeroiden huutamaan.