Mutta omassa kodissaan uhkeassa Hamilassa lepäsi kalpea nuorukainen vuoteellansa. Vieressä istui äiti ja siveli haavoitettua hiljaa ihmevoiteella ja sitoi hienoja siteitä haavoille.
Loitompana seisoi rikas tyttö, joka oli luvannut tulla haavoitetun morsioksi, mutta hän ei puhunut mitään, seisoi vaan ovella katsellen huoneeseen. Silloin suhahti viileä tuulahdus ovesta hänen vieressään ja samassa seisoi Kalmatar haavoittuneen vieressä. Kauhistuneena peräytyi nuori morsian ja kaatui tunnottomana kartanolle. Sairas tahtoi nousta häntä auttamaan, mutta äiti asetti hänet varovasti takaisin vuoteelle ja voimakas nuorukainen lepäsi siinä kuin lapsi, äidin rientäessä taintunutta auttamaan.
Mutta hiljaa kuiskasi Kalmatar: "Suudelman jos huulillesi soisin, olisit omani, mutta, oi, emoni kartanoissa, joissa kadotus ja hävitys asustavat. Rakkaus on elämää. — Miksi lempisi kuolon neito? Suo vain joskus seisoani vuoteesi vieressä, joskus nähdä sinut onnellisena rinnalla sen, jonka sydämessä lämmin veri ja ehkä lämmin rakkauskin asuu, mutta joka ei kuitenkaan saata sua rakastaa kuin minä. Elä työnnä poloista pois elämästä, valosta, luotasi!" Ja Kalmatar painoi kalpean otsansa ristissä-olevia käsiänsä vastaan nuorukaisen edessä, joka kammolla katseli häntä ja käski häntä poistumaan.
Taas vilahtikin Kalmatar pois. Ainoastaan tiedottoman tytön vieressä viivähti, silitti lempeästi kylmillä käsillään kultaisia kiharoita ja laski kätensä hänen otsalleen. Mutta kun neito silmänsä aukaisi, hiipi poloinen huoaten pois.
Puron reunalla istui sitten Kalmatar ja lauloi hiljaa itseksensä:
"Kalmatar, oi, kaukomieli,
Miksi lämpöä sä etsit,
Lämpöä ja iloisuutta?
Riemuako emollasi
Tuonelassa tummaisessa?
Riemuako siskoillasi
Manan mustissa majoissa?
Riemua en etsikkänä,
Etsin lämmön pisaraista
Pientä, kuin on sydämessä
Pääskyn, linnun pienemmänkin,
Kukan hennoimmankin syissä,
Tomuhiukan helmasessa.
Valon sädettä mä etsin,
Kipunaista himmeätä,
Pienoista, kuin perhon silmä.
Mut on lämpöä vain hällä.
Hän on yksin valo, ilo,
Hän, mi sinut, raukka, hylkäs!
Tainnu, tainnu, Tuonen neito,
Valhe-unta ällös nähkö!"
Yöt ja päivät valvoi Kalmatar nuorukaisen vieressä tämän nukkuessa. Ummistuneita silmiä hän yhäti lemmellä katseli ja kalpealle poskellensa levisi vienon rusohohteen vivahdus. Mutta nuorukainen heräsi ja tuulosen lailla pakeni poloinen pois. Ja taas lauloi Manalan neito:
"Jospa oisin sirkku pieni
Jota armas kuuntelevi!
Oisin edes kukka vieno,
Jonka taittoi kullan käsi!
Tuulahduksena jos saisin
Poskiansa virvoitella,
Valoisa ois kohtaloni.
Luoja lempeä, mun salli
Lumihiuteheksi tulla
Suortuvilla sulavaksi!
Tahi kuplaseksi vainen
Käsillänsä haihtuvaksi!
Taikka mullan tuhkaseksi
Jota asteleisi armas!"
Aika kului edelleen. Sairas parani ja lähti niin eräänä päivänä morsiamensa vanhempain luo ja sanoi: "Antakaa mulle neito, viedäkseni hänet vaimokseni kotiini." Mutta neitosen äiti vastasi: "Ken nopsan hirven kytkeä tahtoo, ei pidä viipyä. Ken kiitävää koskenkuohua tavottaa, ei saa odottaa. Hirveä nopsempi, kosken vettä häilyvämpi on neidon mieli. Tyhjän pesän tapaa vitkastelija. Reipasta nuorukaista, eikä kalpeata sairasta, rakastaa neidon sydän ja pois kera rikkaan kosijan lähti hän etelään."
Nuorukainen ei sanonut sanaakaan, mutta kultaiset kihlat kädessä musertuivat muruiksi, jotka tunkeutuivat käteen hänen astuessaan ulos ovesta palataksensa kotia. Hän ei sitä huomannut.