Mies nousi pian ja tuli Salikin luo.
"Salik Sardar Khaan, etkö kuule hevoskavioiden kopsetta? Onko sinutkin lumonnut nainen?"
Salikin silmästä sinkosi salama yöhön. "Abbas! Mutta sinuun en tahdo suuttua!"
Sitten kumartui Salikkin maahan kuuntelemaan. "Näitä hevosia on monta. Ne ovat varmaankin Shahin lähettämät meitä takaa-ajamaan. Emme saa saattaa Alheidia vaaraan."
Hän vihelsi. Samassa silmänräpäyksessä olivat miehet ratsujensa selässä. "Erämaahan, ääneti, varovasti, kuin väijyvä tiikeri, mutta nopeasti, kuin siivekäs lintu!"
Suhina sävähti kautta vuorten, kiitäviä varjoja vilahti yli tanteren. Keveitä pilviäkö yli kedon liiteli? Hiljainen yötuuliko se henkäili? Mutta taivaankansi oli kirkas, tummansininen, eikä liikkunut lehteä puissa sen lähteen reunalla, jonka luona Alheidi vast'ikään oli levännyt. Ja nyt ovat varjotkin kadonneet ja hiljaista, äänetöntä ja hämärää on pienen lähteen ympärillä kaikki.
Mutta yö kuluu edelleen ja hento, vain leikkiin ja leikkiä seuraavaan suloiseen lepoon tottunut kukka herpoaa ja kalpenee. Alheidi tahtoo Salikilta salata väsymystään, hän pysyttelee vielä pystyssä, vaikka horjuen. Salaman nopeudella hyppää silloin Salik ratsunsa selästä, "Rientäkää, etsikää, olisiko mahdollista löytää lähde! Käymme lepäämään, vaikka tuhannet vainolaiset kintereillämme olisi! Alheidi, vähinkin vaaleuden vivahdus kasvoillasi, pieninkin silmäisi säihkyntää himmentävä pilvi koskee minuun kipeämmin, kuin koskaan Shahin tikarit!"
Löytyipä läheisyydessä lähde. Sinne kantoi Salik käsivarsillansa Alheidin ja, polvistuen hänen viereensä, virvoitti hän häntä viileällä vedellä.
Mutta vainolaiset eivät olleet jäljiltä eksyneet. Taivaanrannalle ilmestyi kiiltävä keihäsrivi.
"Elä pelkää, Alheidi! Sinun tähtesi on voitto meidän!"