Kuukausia oli kulunut. Silloin tuli eräänä päivänä Abbas Salikin luo, varustettuna kuin pitemmälle matkalle.
"No, Abbas," virkkoi Salik ystävällisesti, "minne aijot, kun en minä ole siitä kuullut, sinä, uskollinen toverini, joka et koskaan ole minua jättänyt?"
"Lähden Ispahaniin."
"Jalopeurain luolaan lähdet. Tuskin lie tauonnut höyryämästä erämaassa kaatuneiden Shahin miesten veri."
"Tuskin olisi jalopeura odottanut meidän tuloamme hänen luolaansa, ell'ei, kuten tiedät, hänen sotilastensa päämies olisi kertonut tuhonneensa meidät kaikki, meidän murhattuamme ensin tytön, taistelun aiheen. Mies rakasti henkeänsä, siksi hän lähtikin pakoon. Mutta vaikk'ei hän olisi niin sanonutkaan, niin eipä Salik Sardar Khaan aina ole aristellut lähestyä leijonaa, vaikka sen omassa luolassakin."
"No, mitä Ispahanissa aijot?
"Tehdä kauppaa."
"Profeetan nimessä, sitä en koskaan olisi arvannut! Olethan aina pitänyt keihäänkalsketta rahanvaihtoa rakkaampana. Mutta ehkä tahdot tehdä kauppaa minunkin puolestani. Mulla on yltäkyllin karjaa ja muuta tarpeetonta tavaraa."
"Olen aikonutkin pyytää saadakseni myödä muutamia tarpeettomia kappaleitasi."
"Sano mitä tahdot, sulla olkoon vapaa valinta."