"Haa, pettynyt raukka! Kuolit harhaluuloosi, kuolit valheen vankina. Jos olisit kaatunut jalossa taistelussa näitä vastaan, joiden joukossa nyt sodit, niin olisi kuolosi ollut kaunis. Kuole, Ylpytär, elämäsi on lopussa!"
Mutta vielä kerran lähestyi ristin mies. Hän näki vaivaisen maahanvaipuneen ja hän sanoi: "Nyt, Ylpytär, olet murtunut. Tule minun kädestäni vastaanottamaan hyvitystä!" Mutta Ylpytär sanoi: "Poistu, paha noita, eläkä kuolemalle pyhitettyyn kajoa!"
Mutta yli kuolleitten tanteren liihoitti hiljaa hento haamu. Se oli nuori, valkopukuinen tyttö, musta risti rinnalla. Hän oli sydämessään ollut nuorukaisen morsian, mutta oli äitinsä lupauksesta ristille pyhitetty. Hän tuli kuolleen nuorukaisen luo, polvistui hänen viereensä ja rukoili hiljaisella äänellä, mutta sydämensä syvyydestä. Ja yhä hartaammin ja hartaammin kaikui hänen rukouksensa, koko hänen sielunsa näytti itsekieltäymyksenä siihen sulautuvan ja nousevan Jumalan luokse. Ja hän huomasi maahanvaipuneen äidin ja vuodatti hellin sanoin sydämensä rukoukseen murtuneen puolesta. Hän rukoili lohtua ja selvyyttä sille, joka ei vielä ollut valoa nähnyt, ja kärsivällisyyttä ja itsensäkieltävää sydäntä.
Ja Ylpyttären sydän heltyi, hän itki.
"Kiitos sulle, oi tyttö, sä lapsi vierahan maan, kasteesta Ylpyttären elon-iltana! Suomen vanhan kansan luo lähtee Ylpytär. Anna lempeän, kauniin rukouksesi kaikua yli kuolevan!"
KAMTSHATKALAISEN VAIMO.
Eitel on rikas. Hän asuu puisessa talossa. Pitoja vietetään. Karhunlihaa keitetään. Nuoret tanssivat karhuntanssia. Yhä useampia liittyy tanssijoihin. Selkä kumarassa ja polvet koukussa matkivat he karhun hissuttelevaa käyntiä ja kömpelöä kompuroimista. Tytöt nauravat. Vanhukset vilkastuvat. Ukot eivät enää saata houkutusta vastustaa, hekin yhtyvät tanssiviin. Yö on jo joutumassa, kuumuus käy tukehuttavaksi, hylkeenrasva-lamppu savuaa, yhä innokkaampana jatkuu tanssi. Karhunliha on keitetty. Tanssi taukoo. Eitel jakaa rasvan vierasten kesken. Liha syödään sitten. Eitel laulaa karhun pään kunniaksi. Hän hyväilee sitä, hän puhuu sille ystävällisiä sanoja: "Sä ihanainen, sä metsän kultamarja! Katso, miten hyvänä sua pidämme! Mene, kerro kumppaneillesi, sukulaisillesi, kuinka sinua rakastamme! Pyydä heitä tulemaan jurttaimme läheisyyteen! Pyydä heitä mielellään antautumaan käsiimme! Elä suinkaan luule meidän sinut tappaneen! Eihän toki! Kamtshatkalainen rakastaa sinua, hän tahtoo kietoa kukkia kiharoihisi. Ei. Kasakat, muukalaiset, jotka ovat voittamaisillaan jalansijaa joukossamme ja saamaisillaan ylivaltaa seassamme, he ne karhun surmaavat. Heidän luokseen ei sinun pidä suosiolla lähteä. He ne ovat, jotka pakoittavat meitä sinua surmaamaan. He haluavat saada taljasi."
Miksi istuu nuori Reeka niin totisena? Minkätähden ei hän näytä Eitelin laulua kuuntelevan? Mitä etsii Reekan katse? Etsiikö se ampumapilkkaa? Ei. Silloin lähtisi hän ulos kedolle. Etsiikö se lohen välkkyviä suomuksia? Ei. Silloin menisi hän alas rantaan. Etsiikö se tyttöä, jonka pukua ahmantalja koristaa? Amulamela on kaunis, hän on komeasti koristettu. Lumivalkeina välähtävät hänen päälaellaan ahmankäpälät.
Kaksi yötä kuluu. Reeka tulee Eitelin luokse. "Isäntä, olen tullut tänne sinua palvelemaan." Naiset katsovat toisiinsa. He ottavat Amulamelan piiriinsä. He käärivät hänet vaatteihin, niin että ainoastaan kasvot jäävät näkyviin. "Pidä puolesi, Amulamela, olet kaunis, olet voimakas! Ei sinua vähästä palveluksesta myödä. Ole hyvin varuillasi, elä anna kosijan koskettaa pintaasi! Vartijoimme sinua tarkoin."
Vuosi vieri, jää suli, nurmi kasvoi ja kuihtui ja taas laskeutui nietos maahan. Vielä palveli Reeka. Vielä ei ollut hänen onnistunut saada tyttöön koskea. Jos vaatteiden alta näkyi vaikka vain sormenpää, olivat naiset vartijoimassa. Jos Reeka silloin koetti lähestyä, oli kuusi kättä häntä lyömässä, kolmekymmentä sormea häntä kynsimässä.