"Hyvä kersantti Malm, laskekaa minua nyt kaikella muotoa omille jaloilleni," sanoi Margareetta hämistä tulipunaisena, "minun on jo varsin hyvä olla."
Sittekuin Margareetan pelastaja oli varovasti laskenut hänen maahan, tahdomme me, paremmin tutustuaksemme hänen kanssansa, luoda katseen muutamiin lehtiin hänen omista päiväkirja-muistelmistansa, joista myöskin löydämme kertomuksen Margareetan kohtaloista hänen pakonsa ajalla.
MAUNO MALMIN MUISTELMISTA.
[Näissä muistelmissa on alkuteoksessa säilytetty Malmin omaa vanhanaikaista kirjoitustapaa, jonka tähden niiden suomalainen pukukin on koetettu muodostaa alkuteoksen mukaan. Suom. muist.]
Sittenkuin Pähkinälinna oli Wenäläisiltä otetuksi tullut ja Keisarin sanottiin varuistavan itseänsä suurella voimalla maahan sisään karkaamaan, ilman huolimatta, että hän kasakoilla ja kalmukkeilla sotaväkeä lisäsi, sillä lailla jo alusta antaen maan näille villeille laumoille alttiiksi, niin ei minun isä vainaani pitänyt olemustansa rajan viereisessä kappalaisen puustellissa varmana, erinomattain sen vuoksi, että hän erinomaisella innolla venäjän uskoisissa oli tehnyt siihen aikaan päälle seisovaa kääntymys-työtä puhtaaseen Lutherin oppiin; ja koska tätä tehtäissä monta kertaa käytettiin ei suinkaan armiaampia keinoja, josta nämät, totista oppia vastaan-seisovaiset olivat vihaisina, niin pelkäsi hän, että rupeisivat yhtä pitämään vihollisen kanssa, ja haki sentähden, sekä sai myöskin, avonaisen linnan papin viran Nyenskansissa, koska hän luuli linnan voivan vihollista vastaan seisoa.
Mutta tuli silloin Sotamarski Sjeremetiev 20,000 miehen kanssa sanottua linnaa vastaan ja sen ympäri piiritti, ja että kaikki apu ja yhteys Ruotsin kanssa estetyksi tulisi, purjehti Keisari, joka silloin pommittajakapteenina omassa väessänsä palveli, seitsemän pataljoonan kanssa omista kaartistansa 60 venheellä ja meni kaupungin ohitse virran suuta valtaansa ottamaan. Ja sittekuin hän melkein puolet väestänsä sinne jättänyt oli, palasi hän takaisin jälleen.
Sillä ajalla jatkoi vihollinen 20 kanuunasta ja 12 mörsäristä kaupunkia ampua ja viimeisenä päivänä Aprili kuuta ehtoolla alkoi kauhistavainen ampuminen ja bombardeeraaminen, jonga minä vielä hyvin muistan, ja sitä kesti koko se yö, niin että sen heikon väestön toisena aamuna itsensä antaa täytyi.
Komentantti sekä upseerit ja sotamiehet saivat lupauksen vapaasta poia-menosta, mutta täytyi heidän pisättää Nevan rannalle paaluituksien viereen. Ehtoota vastaan samana päivänä tuli kaksi ruotsalaista sotalaivaa haminan suulle ja heittivät siihen ankkurin, ja tulivat tunnus-ampumisen kautta linnasta petetyiksi uskomaan että se ruotsalaisten hallussa vielä oli, ja otettiin ne sitte surkeasti toisena päivänä Keisarilta ja hänen kaartiltansa, jotka venheillä laivoille tulivat.
Vasta sen jälkeen sai väestö luvan lähteä Wiipuriin menemään, ja seurasi sitä minun isäni ja minä sillä surkealla matkalla. Ja sallei itseänsä Keisari venäjäläisellä Andreean tähdistöllä pommittajakapteenina palkita, kuin myös pommittajaluutnantin, ruhtinas Mensjikovin. Kaksi vuotta sen jälkeen tuli Keisari Wiipurin edustalle, mutta pääsimme me sillä kertaa paljaalla peljästyksellä. Mutta neljä vuotta myöhemmin alkoivat venäjäläiset uudestansa Wiipuria piirittää; mutta nyt oli linnaa paremmasti edesautettu kuin ensimmäisellä kerralla, niin suuremmalla miesluvulla, kuin myös moninaisilla tarpeilla piirityksen taikaisin-lyömiseksi, ja olivat asukkaat nyt, edellisen piirityksen hyvästä lopusta mielissänsä, yksimieliset ja lupaavaiset vihollista vastaan seisomaan. Ja vaikka kaupunki kovan pommittamisen tähden kolme kertaa syttyi palamaan, onnesti aina valkean enempää ulosleviämistä estetyksi saada; ja kärseivät ryssät, jotka jäästä ja lumesta tehdyissä kojuissa asuivat, suurta vilua ja sairautta sillä ajalla, ja niin oli meillä aina vielä hyvä toivo, vaikka viholliset 20 kanuunasta ja 26 mörsäristä, kovalla ampumisella joka päivä, heittivät pommia ja tulikuulia, jotka paljon pelkoa kansassa ja paljon vahinkoa huoneissa matkaan saattoivat. Ja seisoimme me lukiolaiset rivissä sotamiehien kanssa, ensimmäisinä vallilla, ja ei ole lukiota sen perintä vielä käymään pannuksi tullut.
Tapahtui sitten eräänä päivänä piirityksen alla että minä ja yksi kumppani olimme kiivenneet linnantornin katolle, että paremmin olisimme vihollisen leirin ja sen piirityslaitokset nähneet. Tuli sitten pommi, joka otti mukaansa tornin koko huipun kuin myöskin hengen minun toveriltani, mutta minä tulin onnellisesti pihaan alas tornin katolta, ja menin, vaikka minä siitä nopeasta ratsastamisesta olin vähän hämmästynyt komentantin tykö, joka oli eversti Stjernstråle, ja joka seisoi vähän matkaa siitä, raporttia antamaan kaikesta siitä jota minä olin näkemään tullut.