Ylös-asetettiin nyt jalkaväki kahteen riviin kummallekin puolelle Kyminjokea, joka jäähän mennyt oli, ja puolet hevois-väestä myös molemmin puolin jokea, mutta takana oli koski, jota se kova pakkainen ei jäähän saada jaksanut, vaan se oli auki. Kolme vuorokautta me sillä tavalla seisoimme, odottaen venäjäläisiä, täydessä sota-järjestyksessä. Että me emme siinä kovassa pakkaisessa itsiämme kelvottomiksi paleltaneet, oli yksi Jumalan ihme, mutta kaikki paloivat innosta tapella saada ja niin ei kukaan ajatellut kuinka pakkainen nipisteli.

Vihdoinkin näimme vihollisen täydessä marssissa jäällä meitä vastaan tulevan. Ylikenraali ajoi joukkojen tykö ja ylöskehoitti väkeä tykö-luottamaan Jumalan avun päälle ja isänmaan edestä miehuullisesti taistelemaan.

Kaksi laukausta taistelun aluksi merkin antoi. Minun sydämeni löi kovasti kuin kanuunat peliänsä alkoivat sillä hyvällä menestyksellä, että ryssien kaksi kertaa käpälämäkeen lähteä täytyi niin kiiruusti, etteivät edes kanuuniansa pelastaa ehtineet. Pian taisimme näillä heidän kanuunillansa omiamme säestää, ja kaikki täydellistä voittoa lupaavan näytti. Nyt lensi Meurlingen niinkuin tuulen puuska ratsuväkeä kohden Kenraali-Majuri de la Barren tykö, vieden uusia käskyjä eteen päin hyökätä. Mutta nämät kirotut hevois-huijarit istuivat kuin pölkyt kaakkiensa seljässä, ja ainoasti puolet Turun läänin hevoisväestä hyökkäsivät muutaman kerran edes takaisin; kaikki sill'aikaa kuin oikea ja loput vasemmasta siivestä liikkumattomana seisoivat taistelua päältä katsellen.

Tätä etua ei ruhtinas Galitsin itsellensä kahta kertaa näyttää antanut, vaan käski hän neljä rykmenttiä rakuunia astua alas, ja meidän selkäämme hyökätä, juuri kuin me jo voitosta riemuitsemaan rupesimme. Samassa silmänräpäyksessä komensi Armfelt oikeahan, ja ojennetuilla pajuneteillamme me niitä eteenpäin tunkevia rakuunia iloisesti vastaan otimme. Mutta nyt kokoontui hajoitettu vihollinen jalkaväki meidän taaksemme ja me seisoimme vihollisilta ympäröittynä niinkuin mato muurahais-pesässä, niin monta heitä meitä vastaan oli. Voittoa ei enään sopinut ajatellakaan, melkein kaikki meidän upseerimme kaatuivat kuolleina maahan; mutta de la Barre oli hyvässä ajassa itsensä pois laittanut.

Vihdoin täytyi myös kenraali Armfeltin sotatanner jättää, mutta silloin olivat jo kaikki tiet vihollisilta suljetuiksi tulleet, että hän ainoasti suurella vaikeudella taisi pois päästä. Kuitenkin olin minä niin harhatielle tullut, etten minä omaa väkeä enään kiinni saada taitanut. Kosken takana oli kuitenkin avaroita soita, ja kuin ne olivat jäätyneet, taisin minä niiden ylitse käydä. Ja olin minä kolme päivää ilman ruokaa ja kärsein paljon niistä haavoista, joita minä saanut olin; sillä vaikka ne suuria eivät olleet, niin ne kuitenkin pakkasen tähden särkivät. Tulin minä myöskin monta kertaa paikoille, jotka ennen asutuita olivat olleet, mutta jotka nyt autioina seisoivat; löysin kuitenkin lopuksi yhdessä talossa yhden vanhan ämmän, joka minun kanssani siitä vähästä tavarasta jakoi, jota hänellä jäljellä oli, ja viivyin minä sitten hänen tykönänsä ja autoin häntä sillä lailla että minä hänelle puita hakkasin, vettä kannoin ja muuta sen kaltaista tehin, jonka edestä hän minulle ruokaa antoi, siksi kuin minä niin paljon paranin, että luulin itseni voivan eteenpäin kävelemään ruveta. Se ei kuitenkaan ollut helppoa, koska vihollinen oli maata hirmuisesti hävittänyt, ja kaiken väen pois-vienyt niistä pitäjistä, jossa miehet heitä vastaan olivat aseihin tarttuneet, ja en minä tietänyt minnekä paras kääntyä olisi, vaan umpimähkään minä pohjoiseen päin kävelemään rupesin. Jumala kuitenkin armollisesti minun askeliani niin johti, että minä vihdoin pienen joukon meidän väestä tapasin, joka Kajaaniin marssilla oli. Ja yhdyin minä heidän kanssansa, ja ei se seutu vielä ollut niin kovasti hävitetty kuin piirityksen jälkeen, jolloin koko läänissä ainoasti viisi huonetta jäljellä oli.

-39

Tulin sitten garnisuunissa seisomaan, joka ei juuri minun mieleni mukaan ollut. Mutta kuin sota kaikissa paikoissa veltosti kävi, sain minä tämän laiskan elämän kanssa tyytyväinen olla.

Olin minä niin Kajaanin linnassa, joka oli viimeinen linnoitettu paikka, joka meillä koko maassa oli. Koko väestö oli 100 miestä. Mutta juuri kuin me emme koko seudulla mitään vihollista olleen tietäneet, ja 50 miestä parasta väkeä pois oli lähetetty, niin että ainoasti 50 miestä, paraasta päästä invaliidia, seisoivat fästningissä jäljellä, tuli ryssä meitä piirittämään. Viisi kokonaista viikkoa seisoimme me vastaan, mutta nyt oli kaikki proviantti loppunut, ja sanoi komentantti, Majuri Fieant minulle: "Malm," sanoi hän, "Mitä meillä nyt muuta neuvoa on, kuin lyödä valkeeta siihen kruutiin, kuin meillä vielä jäljellä oli, ja itsemme pamauksen kanssa poisantaa?"

"Niin, herra komentantti," sanoin minä, "niin hyvä ennen kuin jälkeenpäin, sillä apua ei meidän enään odottaa tarvitse, ja ei meillä enään ainoata haavoittumatonta miestä ole." Ja oli komentantti jo kaikki valmiiksi laittanut, että linna ilmaan pamautetuksi tulisi, mutta meni hän niin vaimonsa tykö, joka istui pieni tytär sylissänsä, jonka hän piirityksen aikana synnyttänyt oli, ja oli hänellä jo tämän sodan aikana paljon surua ollut, kuin hänen ensimmäinen herransa kaatunut oli. Nyt sanoi Majuri Fieant: "rukoile vielä rukous meidän ja tuon lapsen edestä, sillä kaikki on lopussa nyt."

Mutta nyt rupesi hän niin rukoilemaan sen pikkuisen lapsen ja kaikkien niiden ihmisparkojen edestä, jotka linnaan suojelusta saamaan tulleet olivat; ja niin pehmeni hänen sydämensä lopuksi, että hän rupesi pakko-sovinnosta vihollisen kanssa keskustelemaan ja ylös-tehtiin se vielä samana päivänä sillä tavalla, että me liehuvilla lipuilla ja kaikuvalla soitolla koko väestön kanssa ulosmarssia saisimme ja että kaupungin väestölle vapaus annettiin, että kunne tahansa mennä saivat. Siitä kaikuvasta soitosta ei kuitenkaan mitään tullut, ja olisi hän mielellänsä, jos ei sotatapa sitä vaatinut olisi, semmoista saanut antaa tinkimättä olla, kuin ei meillä musikanttia ollut, niin, ei edes kissaakaan, joka rivin edessä olisi naukua taitanut.