Toin minä myös Ruotsin kaikenlaisia tietoja maasta ja vihollisesta, ja oli minulle Herra Jumala niin armollinen että hän minun kaikista vaaroista varjeli, että minä aina onnellisesti itseni pelastin ja kaikellaista vahinkoa viholliselle matkaansaattaa taisin. Tulin minä kuitenkin pian taasen takaisin Suomeen ja aivoin vanhaa virkaani tehdä.

Menin vihdoin myös pois meren rannoilta ja sisämaahan, jossa minä yhdessä pienessä kahakassa myös yhden haavan sain, ja täytyi minun jäädä Kangasalan pappilaan, jossa papin rouva minua niinkuin omaa lastansa hoiti, ja ulos-antoi minun sisarensa pojaksi. Ja oli se minulle, sittenkin kuin minä parantunut olin, mahdotointa poijes-tulla, vaan täytyi minun siellä koko talven viipyä, ja autoin minä pastoria semmoisissa hänen virkansa toimissa, joita minun tehdä sopi. Oli myös tarpeellista että hän jonkun avun sai, sillä koko pitäjässä ei muuta pappia ollut, kuin hän. Mutta sittenkuin provasti Rietz, joka Turussa pispan virkaa hoiti, ruhtinas Galitsinilta oli ylös-kehoituksen saanut, että, niin paljon kuin mahdollista on, maaseuduille pappia laittaa, oli hän niihin ammatteihin monta teiniä määrännyt, sillä muita ei ollut, sitten kuin kaikki lukemiset ja studeeraamiset maassa niin kauvan lakanneina olleet olivat, ja niin tuli yksi poika tännekin apupapiksi.

Tällä välin olin minä pastorin nuorempaan tyttäreen, Leena Liisaan, rakastunut, mutta kuin se nuori pappi tuli, tahtoi hän minulta etu-oikeuden pois-riistää, ja oli tästä rupeemaisillansa paha riita ylösnousta. Tapahtui sitten, että yhtenä päivänä pappilaan venäjäläistä majoitusväkeä tuli, ja että minä kaikenlaisia kysymyksiä minun persoonastani välttää mahtaisin, päätettiin että minä joksikin ajaksi pois-lähtisin, ja olin minä jo ennenkin ajatellut matkaa kauvemmaksi ylöspäin tehdä, että minä saisin tietää minkälaista mieltä kansalla siellä päin oli. Ja löysin minä heidän siellä kuin myös muuallakin sydämessänsä Ruotsille uskolliset olevan, vaikka niiden itsensä vihollisille alammaisiksi näyttää täytyi, sillä mitä he muuta tehdä voivat. Sitä paitsi oli nyt, niinkuin myös kaikkina aikoina semmoisia, jotka möivät kunnian ja isänmaan, kuin vaan itse etuja saivat.

Tulin sitten yhtenä ehtoona myöhäiseen Mikko Käskisen tykö, ja istui siellä monta miestä pöydän ympärillä. Sanoi yksi: "tule tänne, niin saat oltta;" sillä minä olin talonpojan vaatteisiin puettuna ja ulos-annoin itseni Kangasalan pappilan rengiksi. Sanoin minä vastaten heille: "ohoh, onko teillä tässä pitäjässä oltta, eikö ryssä sitä löytänyt ole?" Vastasi hän sanoden: "paremmin olvi nyt tynnyrissä pysyy, kuin ryssä on meidän herramme, kuin koska hän meidän vihollisemme oli ja ei kukaan meidän ystävämme." Tästä herjauksesta kiehui minun mieleni niin ylitse, että minä hänen päähänsä olvihaarikan heitin. Lensi hän siitä sitten ylös ja tuli minua puulla lyömään, mutta otin minä sitten häneen kiinni ja häntä seinää vastaan likistin sanoden: "totisesti minulla kaksi pistoolia takkini alla on, mutta en minä sinulle mitään pahaa tehdä tahdo; mutta ne teistä, jotka täällä sisällä olette, joka liikkuu että hän minun likelleni tulisi, sen ammun minä, ja tämän miehen ensin." Ei minulla mitään pistoolia ollut, mutta jotakin minun sanoman piti, että miehet hiljaisina pysyä mahtaisivat. Sitten aivoin minä nuhdella häntä hänen sopimattomista puheistansa ja edespitää hänelle sitä uskollisuutta, jonga hän kruunatulle herrallensa ja kuningaallensa velkaa oli, ja sanoin minä myös hänelle, että jahka meidän urhoollinen kuninkaamme vaan saisi aikaa Suomea takaisin valloittaa, silloin ne, jotka kapinallista puhetta pitäneet olivat, toista nähdä saisivat; ja tuli hän lopuksi niin pehmeäksi että hän minulta anteeksi pyysi, ja jäin minä sitten siksi yöksi sinne.

Mutta tuli sitten seuraavana aamuna muutamia kasakoita ja kerroin minä heille jutun, että he tukasta yhteen tulivat, sillä minä en nyt millään muulla lailla heidän kimppuunsa tulla taitanut. Mutta vihdoin he huomasivat että minä heidän pettänyt olin ja rupesivat epäilemään minua herrasmieheksi, ja sitten piti heidän minua kiinni ottaman. Pääsin minä kuitenkin, Jumalan kiitos, yhdellä heidän omilla hevoisillansa pakoon, vaikka minä kylkeeni haavan saanut olin, niin että minun, kuin minä pari penikulmaa ehtinyt olin, yhteen torppaan pisättää täytyi. Tämä torppa oli Hatanpään talon alle kuuluva, ja kuin herrasväki siellä, siitä haavoitetusta matkamiehestä kuulla sai, joka heidän torpparinsa tykönä sairaana makasi lähettivät he minulle ruokaa ja lääkkeitä, ja tuli sitten rouva itse ynnä vanhemman tyttärensä kanssa minua katsomaan. Kysyi minulta rouva, kuinka minä haavoitetuksi tullut olin ja sanoin minä vastaten hänelle: "kahakassa ryssien kanssa." Sanoi hän: "mitä auttaa ponnistaa vastaan, siitä vaan paha pahemmaksi tulee." Vastasin minä hänelle sanoden: "mutta kerran sen loppuman pitää; ja jos ei kukaan Ruotsin puolta maassa ylös-pidä, niin se häviöön tulee. Huokasi hän ja meni pois, mutta tuli sitten joka päivä yksi tyttäristä, ynnä yhden piian kanssa, minua katsomaan kuin myös minulle ruokaa tuomaan."

Minä en ollut sanonut kuka minä olin, mutta kuitenkaan ei minun vahva sarkatakkini minua suojella voinut siltä rakkaudelta, jonka se vanhempi tytär, Margareetta, minun tykönäni ylös-herättänyt oli. Vaikka minä joka päivä itselleni sanoin kuinka turhaa oli, että minä häntä rakastin, niin en minä sille tunteelleni mitään tehdä voinut, vaan otti tämä rakkaus aina vaan syvemmän juuren. En minä myöskään itseäni vallan salata taitanut, vaan huomasi hän, etten minä mikään talonpojan renki ollut, ja kysyi kuka minä olla mahdoin, ja täytyi minun se lopuksi sanoa, vaikka sitten kävi, niinkuin minä myös pelkäsin, ettei hän enään torppaan tullut.

Täytyi minun myös pian sen jälkeen itseni poijes laittaa. Terve olin minä jo kauvan ollut, vaikka minä itseni sairaaksi tein, että minä häntä nähdä saanut olisin; mutta nyt kuin hän ei enään tullut, heitin minä sen pakon poijes, ja etten minä alttiiksi antaisi niitä, jotka minua suojanneet olivat, menin minä pois, mutta huomasin etten minä vallan varmana ollut, vaan menin minä oikoiseen maan läpitse Waasaan, sain pienen venheen itselleni, jolla minä muutamia päiviä kalastamassa kävin, myin kalat toisille kaupungissa, laitoin itselleni sitten pienen purjeen venheeseeni, vartosin hyvää tuulta, ja menin Merenkurkun ylitse Ruotsiin, kunne minä myös Jumalan avulla onnellisesti saavuin. Pyysin sitten siellä myös virkaa; aivoin palvella itseni ylös kuninkaan silmien edessä että sitten Margareettaa kosia taitaisin; mutta eivät he minulle muuta antaa tahtoneet kuin alaupseerin arvon yhdessä linnaväessä, ja minä sanoin "ei", ja pujahdin taasen Suomeen, sillä minun sydämessäni paloi halu saada nähdä sitä, jota minä rakastin.

Olen minä nyt kauvan tässä seudussa edestakaisin kuljeksinut, enkä ole häntä nähdä saanut. Tosin minulla on jotenkin varma asumapaikka saman minun pelastajani tykönä minun ensimmäisestä fangeudestani, mutta siitä ei paljoa ole, kuin en minä Margareettaa nähdä saanut ole. Minä hänen kotiansa vartioitsen niinkuin lintu pesäänsä, sillä minä olen kaikenlaista kuullut, joka minun levottomaksi tehnyt on, kuin minä tässä seudussa kuljeskellut olen.

Olin minä niin Pietarin aikuisien ystävieni Pekan ja Ellin luona itseäni ylöspitänyt, ilman minkäänlaisiin partioihin rupeematta, kuin he sitä minulta välttämättömästi vaatineet olivat, jos minä heidän luonansa asua saisin ja levollisena siellä oleskella heidän paperinsa nojassa, jonka he keisarilta saaneet olivat, aikaani viettäen ajattelemisella Margareetan päälle, ynnä kuinka minä häntä nähdä ja tavata saisin. Käydä hänen luonansa minä en kuitenkaan tahtonut, koska minä, joka en aatelia ollut, siltä ylhäiseltä suvulta happamalla mielellä vastaanotetuksi tullut olisin, enkä myöskään tahtonut minä hänen huoneensa päälle mitään vaaraa vetää, koska helposti olisi tietää saatu, että minä siellä käynyt olin, jolloin ryssät, jos he sitä olisivat kuulla saaneet, helposti olisivat sillä tekosyyllä heiltä, jotka rikasta herrasväkeä olivat, kumminkin rahoja kiristäneet, jos ei vielä pahempaakin. Kuitenkaan ei minun onnistunut häntä nähdä eikä tavata.

Alkoi nyt huhuja kuulua, kuinka ryssiä tännepäin marssi, ja kuinka he kaikellaista hurjuutta harjoittivat, ja sanottiin että he tämän kerran itsensä Hatanpäälle aikoivat, koska he kuulleet olivat että Löfving sielläpäin oleskeli, joka mahtoi sekoitus minun kanssani olla. Niin en minä kaikkea tahtonut hunningolle mennä antaa, vaan pidin itseni niin paljon kuin mahdollista niillä seuduilla. Olin minä nyt itseni metsään kätkenyt, ei kaukana talosta, kuin minä näin saavun ylösnousevan ja, rientäen sinnepäin, huomasin sen Hatanpään talosta tulevan. Samassa nähden minun rakkaan Margareettani yhden kasakan edellä pakenemassa, joka kättänsä ojensi häneen tarttuaksensa, otin minä häneltä muutamalla iskulla halun sen korean saaliin perään. Oli Margareetta jo kuitenkin peljästyksestä pyörtynyt, jonka jälkeen minä hänen syliini otin ja metsän läpitse hänen pois kannoin, enkä minä uskaltanut seisahtua, että minä hänelle edes virvoitusta hankkinut olisin. Heräsi hän pian itsestänsä ja tirkisteli peljästyneenä minuun, ei tietäen mitä tapahtunut oli. Mutta äkkiä punastuen ja ihanaisesti kainona, koitti hän itseänsä irti tempaista eikä hän my itsellensä mitään rauhaa antanut ennenkuin hän omille jalvoillensa tullut oli. Täytyi minun niin häntä maahan laskea päälle-kiiruhtaen meidän kävelemistämme, koska ne toiset kasakat, kuin he sen kuolleen kumppaninsa löytäisivät, tietysti sitä takaa ajamaan rupeisivat, joka hänen tappanut oli, että he hänen kostetuksi saisivat.