Astuimme me niin toisiamme vastaan, ja tunsin minä pian että yksi niistä, joita me tällä tavalla vastaan tulimme, yksi pitäjän papeista oli. Tulin minä tästä iloiseksi, koska se hopeanvalko-hivuksinen ukko oli kunnon mies, uskollinen paimen, joka ei, niinkuin useimmat muut, hädän tullessa, ainoasti omaa turvaansa ajatellen, karjaansa ylönantanut. Uskollisesti oli hän seurakuntansa kanssa iloa ja murhetta jakanut. Näin minä nyt myös että hän sairaan-ripitykseltä saarelta tuli lukkarin kanssa, joka kalkkia kantoi, ynnä myös yksi vaimo seurassa, joka tien-näyttäjänä oli. Tervehdin minä häntä sitten: "Jumalan rauha, herra pastori." Sanoi hän ystävällisesti: "niin Jumala rauhan antakoon, ja kiitos tervehtämyksestä." Sanoin minä: "onko tie varmaa, herra pastori?" Vastasi hän sanoen: "on kyllä, ehkä se hevosenkin kannattaisi. Mutta minne aivot sinä, nuori mies ja myös tämä nuori vaimo? Mitä teillä tuolla saarella tekemistä olla mahtaa?" Sanoin minä: "eikö herra pastori minua tunne?" Sanoi hän vastaten: "en, nuori mies, mahdollista olla taitaa, että minun vanhat silmäni sinun nähneet ovat, mutta muisto on heikko; kukasta sinä sitten olet?"
Asetin minä itseni niin, että minä ukkoon päin seisomaan tulin, selkä niihin molempiin muihin päin, ja tuuppasin pitkän tukkani kasvoiltani pois, ottaen niin minun oikean muotoni jälleen, jonka jälkeen minä taasen kysyin: "eikö pastori minua nytkään tuntea mahda?"
Astuen hämmästyneenä askeleen takaisin päin, sanoi vanhus, sittenkuin hän vähän tointunut oli: "ai, ai, minkätähden te tänne kotomaahan tulette? Niinkuin asiat nyt ovat, ei se muuta kuin pahaa matkaan saada taida, sillä jos he teistä tiedon saavat, niin ne jotka teitä suojelleet ovat, sen maksaa saavat. Kaikki käy nyt joinkin tasaista kulkuansa, kuin ei vaan mikään ärsytä. Ja mitä te ulostoimittaa taidatte? Paras on Herran tahtoa totella, hän odottaa aikaansa, kuin hän omiansa pelastamaan tulee."
Sanoin minä: "ylitse minä meinaankin mennä, jahka sula vesi tulee, ja tämän nuoren naisen myös mukanani viedä." Sanoi hän: "kuinka sinne päästä mahdollista olla taitaa?" Sanoin minä: "me olemme ajatelleet saarelle jäädä siksi kuin jäät merestä menevät. Eihän siellä, tiedämmä, ryssiä ole, eikä tullakaan mahda kuin jäät niin heikkoja ovat. Väet siellä minä hyvin tunnen. Vierasvaraisia he ovat, ja oikealle esivallallensa myös uskolliset, ja mahtavat he meitä auttaa niin paljon kuin mahdollista on." Sanoi hän: "te ette suinkaan isoon aikaan heistä mitään kuullut ole?" Sanoin minä: "tulee pian kolme vuotta, siitäkuin minä täällä olin." Sanoi hän: "oh, ei nyt ole niinkuin silloin. Kovia kohtaloita on Herra hyväksi nähnyt antaa niiden ylitse-mennä. Nyt talvesta kolmatta vuotta sitten meni ryssiä sinne hevosia etsimään. Viimeisestä uloskirjoituksesta oli vielä muutamissa taloissa mies jäljellä, niin että kaikkiaan kuusi miestä saarella löytyi. He yhtyivät ja tappoivat kaikki ryssät niin että ainoasti yksi pakoon pääsi. Tuli sitten uusi joukko kostamaan, poltti kaikki tuvat ja löi ja kiusasi kuoliaaksi kaikki mitä elävää oli, paitsi vanhan torppa-Kaisan ja hänen sisarensa. Ja eivät nyt nämät vanhat vaimot isiensä kotoa jättää tahtoneet ole, vaan yksinänsä hävitetyllä saarella asuneet ovat. Näyttää nyt myös Herra heidän rukoustansa kuulevan ja molempia yhtä-aikaa tykönsä kutsuvan, molemmat kun nyt makaavat vapauttamistansa odottaen, sittenkuin minä heille viimeisen lohdutuksen antanut olen. Te ette siis siellä ketään teidän avuksenne löydä, mitä te muuta tehdä taidatte kuin palata takaisin?"
Mutta takaisin palajaminen ei meille nyt mahdollista ollut. Saarelle meidän tulla täytyi, mitä meille siellä sitten kohdata mahtaisikin. Puhuin minä sitten tästä asiasta Margareetalle, ja oli hänellä myös sama toivo kuin minullakin, että hän minun lailliseksi vaimokseni tulisi, kuin meidän nyt kaikista ihmisistä eroaman piti, täällä ehkä yhdessä kuolemaan menemään. Ja pyysin minä sitten pastorin meitä tässä yhteen-vihkimään, ettemme me synnin kiusaukseen johdatetuiksi tulisi.
Ei hän sitä kuitenkaan millään muotoa tehdä tahtonut, sanoden että tainkaltainen vihkimys, ilman kuulutusta ja naimamiehen suostumusta sekä luvaton, laiton ja myös pysymätön olisi.
Sanoin minä: "emme me tätä ihmisten tähden pyydä; vaan on se Jumalan ja meidän omantuntomme tähden, ja jos se niin on, että teille tämän kautta joku haitta taikka vastus tulla mahtaa, niin älkää meille mitään todistusta antako ja älkää meistä mitään teidän kirkonkirjoihinne kirjoittako."
Vastasi hän sanoen: "kirkonkirjoja ei meidän seurakunnassa ole ollenkaan, sittenkuin ne kolme vuotta sitten meidän kirkkomme kanssa poltetuiksi tulivat, ja olen minä ainoasti muutamia yksityisiä muistoja ylös-pannut. Auta Jumala, laillinen järjestys on totisesti tässä maassa hävitetty ja sivulle pantu, kuitenkaan en minä tahdo olla se joka lakia rikon. Jos ei olisi aatelista neitoa aatelittoman miehen kanssa yhteen-vihittävänä, niin taitaisi se helpommin laatuun käydä, mutta nyt se, joka semmoista tehnyt on, epäilemättä kappansa kadottaisi. Eihän ole pitkä aika kulunut siitäkuin tämmöinen asia hengen asia oli."
Nähden suurella murheella, ettemme me mitenkään hänen suostumustaan saada taitaneet, rupesimme me siihen autioon saareen päin kävelemään, mutta tuli hän kuitenkin niin liikutetuksi, kuin hän meidän menevän näki, että hän sanoi: "antakoon Herra minulle anteeksi, jos minä väärin tehen. Tehen minä kuitenkin niin kun minun mielestäni yksinkertaisesti Jumalan edessä oikein olevan näyttää, vaikka laki ja asetukset sen vääräksi sanovat. Jos joku minua päällekantaa tahtoo, niin minä Herran viran kadotan; mutta minä tahdon toivoa että minun vanha pääni on lepoon ehtinyt, ennenkuin se tapahtua ehtii. Laki on nyt heikko side tässä maassa."
Viitaten niin lukkarille, joka jäälle kankaan levitti, jossa hän kalkkia kantanut oli, otti hän kirjan lukkarin kädestä, ja me itsemme hänen eteensä asetimme. Ja oli ukon kasvot niinkuin enkelin, kuin hän seisoi ja juhlallisesti ylösluki ne ihanat vihkimys-sanan, ja hänen valkoiset hiuksensa niinkuin siivet tuulessa liikkuivat; ja ei kuulunut, paitsi hänen ääntänsä, muuta kuin meren aaltojen hiljainen kuohu jäätä vastaan kaukana poissa. Otin minä sormestani äitini sormuksen, jonka minä aina kantanut olin; mutta nyt alkoi jäällä ajamista kaukaa kuulua, ja tuli se yhä lähemmäksi. Sittenkuin siunaus luettu oli, ylös-otettiin yksi virren värsy ja veisasimme me kaikin myös. Ja näkyivät nyt tulevaiset aina likempänä, yksi reki, jossa yksi upseeri oli ja kaksi kasakkaa hevosen seljässä. Margareetta vaaleni enemmän ja enemmän mutta veisasi kumminkin vaaleilla huulilla. Näin minä myös hyvin keitä tuli, mutta tiesin minä myös ettei tässä mitään pakoon pääsemystä ollut.