Maija saattoi Margareetan metsätorppaan, ja kuin hän suurella vaivalla muutamia risuja hävinneessä takassa palamaan saanut oli, täytyi hänen takaisin jälleen lähteä. Margareetta jäi yksin autioon metsään ilman mitään muuta seuraa kuin sudet, jotka suurissa parvissa tähän aikaan kaikissa paikoissa ympäri-kulkivat. Mutta ei pitkääkään aikaa kulunut ennenkuin Maija takaisin tuli, vaaleana ja peljästyneenä, sanoden, että yksi upseeri ja kaksi kasakkaa pappilaan Margareettaa hakemaan tullut oli. Maija oli salaa tänne pujahtamaan päässyt, ja kaksi hänen sisaristansa oli vahdissa minua varoittaaksensa, jos minä lähelle tulisin, ja tahtoi hän Margareetalle kaikki tiedoksi antaa, ettei hän pelvosta lähtisi torpasta pois pappilaan ihmisiä ylös-hakemaan.
Suuresti surullisna ja murheellisna ajatteli Margareetta kuitenkin minua, ja käski Maijan kotiin mennä paremmin minusta vaaria pitämään, kuin hänen nuorempiin sisariinsa taisi luottaa, ja jäi hän niin taasen yksin. Kuitenkin vahvisti häntä nöyrä ja luottavainen rukous Herralle Jumalalle, joka hänelle taasen lepoa ja rauhallisuutta antoi tässä suuressa kurjuudessa ja vastuksessa.
Tulin minä sitten pappilaan mennäkseni, mutta sanoi Maija jo kaukana tiellä, mitä vaarallisia vieraita siellä oli, ja minulle tien torppaan näytti, jo tuntui minussa niinkuin olisi Margareetta suuresta vaarasta pelastetuksi tullut, kuin minä taas hänen näin. En minä nyt itseäni kauvemmin hillitä taitanut, vaan suljin minä hänen syliini ja puhuin rakkaasti hänelle ja käskin hänen tänä katkerana ja myös tänä autuaallisena hetkenä sanoa minulle jos hän minua rakasti. Ja hiljaisella, mutta selvällä äänellä, vastasi hän minulle: "rakastan, Mauno, minä rakastan sinua." Ja olisin minä riemusta raivota ja myrskytä tahtonut, mutta siihen ei nyt aikaa ollut, vaan täytyi meidän kiiruhtaa pois, enkä minä edes hevoistani pappilasta saada taitanut, vaan olisin minä sylissäni häntä kantaa tahtonut, mutta ei hän sitä sallinut, ja alvoimme me niin sen vaivalloisen kävelemisen.
Yö oli erinomaisen pimeä, mutta tulimme me pian polulta leveämmälle tielle, joka nyt jäätymäisillänsä oli, sittenkuin se koko päivän oli niinkuin pohjattomana ollut. Margareetta tahtoi niin kiireesti astua, että minun häntä hillitsemän piti, sillä kyllä voimia vielä tarvittaisiin. Kuin päivä nousi olimme me jo ison matkaa ehtineet.
Hyvin näin minä että Margareetta väsymään rupesi, mutta ei hän sitä tunnustaa tahtonut, ja kuin me hevosen juoksua etäältä kuulla saimme otin minä hänen äkkiä syliini ja kannoin häntä metsään päin, laskien hänen siellä heiniin yhdessä ladossa, ja käskien häntä täällä lepäämään, sillä koska heinät olivat jäljellä, niin ei kukaan vihollinen tänne löytänyt ollut. Lupasin minä sillä välin alas laaksoon yhteen taloon mennä, sieltä meille ruokaa hankkimaan.
Ja pelkäsi Margareetta enemmän minun kuin omasta puolestansa, koska hän tuumi, että minä saattaisin ryssiä tavata. Itse en minä niitä peljännyt, koska minä kyllä heidän kanssansa livertelemään tottunut olin, vaikka minä nyt, aina siitä kuin minä tähän matkaan Margareetan kanssa tullut olin, niin hiljaiseksi ja leppeäksi tullut olin, etten minä enään mitään hullutuksia keksinyt, ja saivat myös ryssät minun kiusauksiltani rauhassa olla, kuin he vaan myös minun rauhaan jättivät.
Vähäisen tamppu-leipää ja voita minä ainoasti voin tällä kertaa Margareetalle hankkia syötäväksi, mutta hän otti ne ystävällisesti vastaan ja arveli että niitä kyllä syödä saattoi, oli myös oitis valmis taas meidän matkaamme alkamaan, kuin minun nyt suurella surulla sydämessäni hänelle sanoa täytyi että meidän vielä kävelemän samana päivänä täytyi saarelle, joka meidän matkamme määränä oli, koska jää oli niin heikko, ettei siihen enään seuraavana päivänä luottamista ollut.
Me emme olleet kauvaksi astuneet, kun me meren rantaan ehdimme, ja minä Margareetalle sen mustan pisteen näytin, joka muutamalla taholla pitkän matkan päässä näkyi. Se oli sinne, kuin meidän pyrkimän piti, ja tunsin minä että vereni minun kasvoistani tätä ajatellessani poijes meni; mutta siinä samassa, ja niinkuin me siitä suostuneet olisimme, painoi Margareetta kätensä ristiin ja minä pääni paljastin, ja seisoimme me niin hetken rukoillen, ja sen äärettömän jäälakeuden ylitse haudan hiljaisuus vallitsi. Sitten minä Margareetan käteen tartuin ja sanaakaan sanomatta me astumaan rupesimme.
Niinkuin kirkas peili oli edessämme meri. Vesi, joka jään päälle oli kokoontunut, oli nyt sen alle vaipunut. Päivä oli kylmä, eikä aurinko ollut jaksanut yöllä tykötullutta jäätikköä ylössulattaa, joka meidän onnemme oli, vaikka sangen vaivalloista tällä iljanteella kulkea oli, ja kylmä merituuli meidän ohkaisien vaatettemme läpitse tunki, koska meidän turkkimme pappilaan jääneet olivat.
Puolen penikulman paikoilla me niin kulkeneet olimme, kuin me kaukana jäällä väkeä näimme, jotka saarelta tulivat; eikä se pikkuinen mielihyvä ollut kuin me näimme että jää tuolla kaukana vielä kesti, sillä sen oli sanottu siellä heikomman olevan, mutta siinä jossa me nyt kävelleet olimme, oli minun neuvojani arvellut, hevosillakin ajaa voitavan. Näytti myös Margareettakin iloiseksi tulevan, kuin hän väkeä näki; ei hän kuitenkaan ennenkään ollut ollenkaan vaikeroinut, vaikka minä hyvin nähnyt olin kuinka hänen silmänsä yhtä mittaa matkaa saareen mitannut oli.