"Ihmeelliset seikat ja erehdykset ovat vaikuttaneet, etten minä ennen saanut äitini kirjettä, ja missä minä, paeten yhdestä paikasta toiseen olen saanut turvapaikkaa, pyydän minä saada kertoa. Tämä aika on ollut tärkeä minulle, äitini, sallikaa minun selittää…"
"Margareetta, sinä olet väsyksissä ja tarvitset lepoa. Muotosi on kuumeen tapainen ja se osoittaa outoa mielen jännitystä. Vaikka hartaasti toivonkin saavani kuulla, mitä sinulla on sanomista, niin… Ah, mitkä ajat, kun ei äiti ennestään tiedä tyttärensä tekemisiä, vaan jälkeen päin kertomuksien kautta täytyy saada niistä tiedon. Mutta en minä kuitenkaan nyt tahdo että sinä vielä enemmän itseäsi kiusaat ja ponnistat. Lepää nyt, lapseni, hyvää yötä. Huomenna pitää sinun kertoa minulle kaikki."
"Ah ei, äitini," sanoi Margareetta innolla ja rukoilevalla liikkeellä, "sallikaa minun puhua nyt. Minusta on kuin tekesin syntiä äitiäni vastaan joka hetki kuin olen hänelle kertomatta, mitä minä hänen neuvottansa ja suostumuksettansa olen tehnyt. Mikä tästä seuranneekin, en minä ainakaan tahdo salata mitään."
"Margareetta, sinä vapiset, olethan kovin liikutettu, mitä tämä merkitsee?"
Margareetta painoi ristissä olevat kätensä sydäntänsä vastaan ja loi katseen korkeuteen, ja syvä huokaus pääsi hänen huuliltansa. Sitten alkoi hän jotenkin vakavalla äänellä kertomuksen seikallisesta retkestänsä.
Katariina rouva istui tarkasti kuunnellen. Alussa keskeytti hän joskus puhetta kysymällä jotakin, ja istui viimein varsin äänettömänä; mutta yhä enemmän pimenevä katse osoitti vuorottain levottomuutta, tyytymättömyyttä, vihastumusta ja surua. Kun Margareetta kertoi lupauksensa olla Maunon omana, salamoi taasen vihastumisen liekki Katariina rouvan silmissä, ja kädellänsä mursi hän raskaasti pienen, hänen edessänsä pöydällä olevan silkillä päällystetyn paperisen korin, jonka Sesilia parantumisensa ajalla oli tehnyt. Pian katsoi hän kuitenkin levollisena ja ylevänä ylöspäin, niinkuin hän jo todellisuudessa olisi murtanut tehdyn lupauksen samalla lailla kuin hän oli korinkin murtanut.
Margareetta vaaleni vaalenemistaan, jota enemmän hän läheni kertomuksensa loppua, kuinka he jäällä tapasivat vanhan papin ja häneltä saivat tietoja saaresta. "Nyt," jatkoi hän, "ei meillä ollut mitäkään turvapaikkaa enään. Palata oli mahdotonta. Mitä minä muuta taisin aavistaa, kuin sen mikä oli luonnollisinta, joutua vainoojieni käsiin, saaliiksi villille vihollisille? Ennen täytyi minun valita hänen kanssansa, joka tähän asti niin jalosti oli minua suojellut, jakaa vieläpä nälänkin kauhut, joihin hän ainoasti minun tähteni oli antautunut, sillä helposti hän itse olisi taitanut pelastua, jos ei hänen olisi tarvinnut minusta huolta pitää. Mutta jätettynä yksin hänen kanssansa ehkäpä kuukausia viettämään, ehkä siksi asti kun jää uudestaan tekisi järven ylitse sillan, ja hirmuisimman puutteen vallassa, kuinka taisin minä ymmärtää, jos en minä siten antaunut vaaroihin, joita en tietänyt välttää? Tummina ja epäselvinä liikkuivat tämän kaltaiset ajatukset mielessäni, kun Mauno nojauten minun puoleeni sanoi: 'Margareetta, anna tämän Jumalan miehen siunata yhdistyksemme, rupee minun vaimokseni. Kun tämä heikko jääkuori, joka nyt peittää järven meidän jalkaimme alla, ehkä jo päivän perästä sulaa pois, olemme me maailman edessä kuolleet; eläkäämme kuitenkin puhtaina Jumalan edessä, ja kuolkaamme yhdessä, jos hän sen vaatii."
Margareetan kasvoilla paistoi nyt heloittava puna, mutta Katariina rouva sitä vastoin istui vaaleana, melkein hengetönnä. Suonenvedon-tapaisesti piti hän kiinni tuolin selkäpielestä, jolla hän istui; hän näytti olevan nousemaisillansa, mutta vielä ei hänen kielensä sanaakaan virkannut, katseensa vaan loi hän erinomaisen tarkasti Margareettaan, joka jatkoi: "oi, äitini, mitäpä en olisi tahtonut antaa, jos tässä tilassa olisin teiltä neuvoa saanut. Aikaa ei ollut pitkään epäileväisyyteen. Kuitenkin Jumala oli minun lähelläni, sen tunsin nyt enemmän kuin milloinkaan ennen, lyhyt rukous antoi minulle taasen rohkeutta ja päättäväisyyttä, ja äitini, minä tulin pelastajani vaimoksi, samalla tunnilla hänestä eroitakseni: sillä nyt vasta sain minä teidän lähettiläänne tulon kautta tietää, että minua oli etsitty ja seurattu ainoasti sentähden että minä teidän kirjeenne saisin. Ja nyt, äitini, oi äitini, antakaa minulle anteeksi ja siunatkaa minua."
Viimeisiä sanoja sanoessaan oli Margareetta vaipunut polvillensa Katariina rouvan eteen, joka vielä hetkisen istui varsin liikkumattomana, mutta sitten nousi hän ylös ylevällä ja ylpeällä ryhdillä. "Heikko, horjuva olento," ratkesi hän puhumaan, "niinkö Margareetta Boijen pitää äitinsä edessä langeta polvillensa, vaikka hän tietää, että hän heikkoudellansa on häväissyt korkean sukunsa. Pitikö sinun alusta kohteleman nimetöntä ja suvutonta nuorukaista vertaisenasi, sitten askel askeleelta hänen pauloihinsa joutuaksesi? Pitäisikö semmoisen miehen, jota neiti Boijen ei sopinut muuna pitää kuin palvelijana, pitäisikö hänen saada olla sinun vertaisenasi; sillä niin syvään langenneeksi en taida sinua luulla, että palvelijasi milloinkaan olisi taitanut tulla sinulle vaaralliseksi? Eikö rinnassasi ollut mitään ääntä, joka olisi sinulle varoitusta huutanut jokaisella askeleella, jota astuit eteenpäin onnettomalla häväistyksen polulla? Kuitenkin mikä on tapahtunut, sitä ei enään tapahtumattomaksi saa; mutta ei halpasukuinen milloinkaan Margareetta Boijen puolisoksi tule. Tuska ja peljästys olivat tuntosi sekoittaneet; mutta sillä tavalla tehty yhdistys taidetaan rikkoa. Korkean arvoinen pispamme järjestää tämän asian vanhasta hyväntahtoisuudesta meidän perhettämme kohtaan, vaikka tosin arvokas vanhus, ehkä nyt paenneena hiippakunnastansa muutenkin aina koettaa sen paraaksi vaikuttaa mitä mahdollisesti vaan vaikuttaa taidetaan. Nouse ylös, Margareetta. Vasta sitte kun tämä häpäisevä vihkimys on tyhjäksi tehty, taidan minä taasen tyttärenäni sinua syleillä, mutta en nyt, kun tuo häpeän pilkku sinun jaloa nimeäsi tahraa."
"Ei, ei, äitini, Jumalan tähden," huudahti Margareetta, "ei, ei! Jumala on hänen minulle antanut puolisoksi; hänen omansa minä olen, siksi kuin Jumala itse meidän eroittaa. Hänen omansa minä olen, hänen omanansa minä pysyn, meitä eivät mitkään maailman voimat taida eroittaa. Kentiesi en enään milloinkaan saa häntä nähdä, sitä en tiedä; mutta hänen omanansa minä olen elämässä ja kuolemassa, lähellä taikka kaukana, ilossa ja murheessa."