Taasen pimeni Katariina rouvan katse, mutta hän ei taitanut unohtaa, että Elli oli syytön siihen keskinäiseen kohtaan, joka Margareetan ja Maunon välillä oli, ja että hän ainoasti hyväntahtoisuudesta oli molemmille antanut suojaa. Hän hillitsi sentähden vastenmielisyyttänsä niin paljon kuin mahdollista ja sanoi: "jos sinä käytökselläsi olet hänen suhteensa joutunut semmoiseen tilaan, ettet sinä taida hänelle tarjota rahaa, niin se on suuri vika, mutta jota ei nyt enään taida auttaa. Ei sinun kuitenkaan sovi ottaa vastaan palvelusta ilman vasta-lahjaa. Kas tässä," hän otti erään vääräjalkaisen, messingillä heloitetun, saksan pähkinä-puusta tehdyn piirongin laatikosta erään rintaneulan, "anna tämä hänelle, hän taitaa käyttää sitä kirkkohuivinsa kiinnittämiseksi."
Margareetta kiitti kumartaen, mutta ei taitanut sanaakaan virkata. Hänen sydämensä oli niin täynnä, häntä vaivasi se, että hän petti äitiänsä, kuin hän nyt vapaalla aikomuksella oli tottelematon häntä kohtaan, ottaen vastaan kirjeen ja nyt hänen vielä piti lahjalla palkitseman kirjeentuoja. Hän ei kuitenkaan taitanut hetkeäkään arvella, ottaisiko hän kirjeen, vai ei.
Hän palasi nyt huoneesensa, jossa ei Elli milläkään ehdolla tahtonut neulaa ottaa. "Ei, ei, hyvä neitini, kyllä minä tiedän tuommoisilla koruilla olevan arvoa, mutta ei minulle."
Maiju jätti oven auki, kun hän meni takaisin Katariina rouvan huoneesen. Margareetan täytyi siis, tarkasti varoten itseänsä, jatkaa puhetta, ja Elli heitti pian jäähyväiset, vieden mukanansa kakkuja ja kaikenlaista hyvää lapsille.
Pian hänen mentyänsä onnistui Margareetan salaa saada kirje hameensa taskuun. Hänen oli kovin vaikea hillitä levottomuuttansa saada sitä lukea, mutta hänen täytyi väkisin pakoittaa itseänsä, ettei hänen mielensä liikutusta huomattaisi. Hän ei myöskään uskaltanut etsiä mitään tekosyytä, päästäksensä kirjettänsä lukemaan. Tuli ilta, eikä vieläkään tilaisuutta. Sesilialtakin hän tahtoi salata kirjeen. Hän ei tahtonut panna hänen omalletunnollensa tottelemattomuuttansa. "Mutta ah, enhän taida tehdä toisin. Olenhan minä Jumalan edessä hänen, eroittamatta hänen; hän on kalliisti minun ansainnut. Ja minun, sittenkuin hän pelastaaksensa minua on antaunut sanomattomille vaaroille alttiiksi, pitäisikö minun, kun en enään hänen apuansa tarvitse, häpeällisesti kieltää häntä. En koskaan, jos sen taitaisinkin, jos en tuntisikaan että se on minulle mahdotonta! Velvollisuuteni häntä kohtaan on yhtä kallis, kuin velvollisuuteni äitiänikin kohtaan."
Seuraavana aamuna, kun Margareetan levottomuus ja kiihko oli noussut melkein kärsimättömäksi, meni hän ulos, tehden syyksi kävely-matkan. Sesilia, jonka viikko oli tehdä talouden-hoito askareet, ei päässyt hänen mukaansa, ja niin oli hän viimeinkin yksin. Hän riensi pitkin rantaa puiston äärimmäiseen osaan, ja istuutui siellä muutamien kuusien taakse eräälle penkille, ja hänen kätensä, innosta vavisten, jo mursivat kirjeen sinetin. Hän luki seuraavan:
[Tämäkin kirje on Mauno Malmin omaa kirjoitustapaa. Suom. muist.]
"Minun rakas Margareettani!
Vihdoinkin näen itseni tilaisuudessa, niinkuin toivon, taitaa muutamia riviä sinulle, sydämeni rakastettu lähettää. Mahtakoot ne sinun iloisena ja onnellisena löytää, kuitenkaan ei liian iloisena ja onnellisena, sillä sitä et sinä olla taida, jos sinä minua rakkaudella muistelet. Mutta älköön mikään muu sinua haitata mahtako. Sinuun on minun sydämeni koko halu, ja tahtoo minun entinen iloni ja rattoisuuteni usein minut jättää, koska minä ainoasti sinua ajatella taidan. Mutta on minulla kuitenkin muutamia kohtaloita ja seikkoja ollut, sitten kuin minä sydämeni suruksi ja murheeksi sinusta erosin, ja koska minä hyvin tiedän että sinä ne tuta tahdot, niin tahdon minä kaikki sinulle kertoa.
Onnistui minun hyvin ja mukavasti Ruotsiin ylitse tulla; mutta koska en minä enään tyytyväinen ollut sinne tänne ilman mitään määrää heilua, vaan tahdoin itselleni oikean viran hankkia, että minä itseni ylös-palvella taitaisin, niin päätin minä asian nopsasti toimittaa ja mennä kuninkaan, meidän sittemmin autuaasti edesmenneen kaikkein armollisimman herramme luo, joka silloin Lundissa oli. Onnistui tämä minulle niin hyvin, että, sittenkuin minä kahtena aamupäivänä katsellut olin, kuinka kuningas uusia kranatööriänsä tarkasti, Hänen Majesteetinsa minun huomasi, ja yhdeltä herraltansa kysyi, mikä mies minä olla mahdoin. Vastasi se, että hän minun yhdeksi niistä monista suomalaisista luuli, joita nyt ilman tointa ja leipää Ruotsissa oleskeli, mutta että minä mahdoin olla yksi niistä, jotka kauvimmin vihollista vastaan sotineet olivat. Antoi sitten Hänen Majesteetinsa minun tykönsä kutsua ja kysyi mikä minun nimeni oli, ja sanoin minä sen, ja sanoi hän sitten: "vai niin. Me olemme teitä mainittavan kuulleet. No, minkä tähden nyt olette joutilas, ettekä palvelukseen mene?" Sanoin minä vastaten hänelle: "Teidän Majesteetinne, minun suurin haluni olisi saada palvella, mutta siellä, jossa itselleni tointa kuulustelin, vastattiin minulle, että paljon parempia miehiä oli kuin minä, jotka parempia virkoja tarvitsivat, niin että minä ainoasti vänrikin paikan jossakin linnueessa olisin saada taitanut, ja vastasin minä: 'onko täällä niin paljon niitä, jotka parempia ovat, niin täytyy minun itseni muualle hakeman, jossa myös huonompiakin on, ja menin matkoihini'."