"Me jäämme tänne Jumalan huomaan," sanoi Katariina rouva päättävästi. "Meidän täytyy tehdä se itsemme tähden, me olimme sen velkaa alammaisilleni. Ja todellakin, pako olisi meille nyt vaarallisempaa kuin jääminen. Mikä meitä kohtaakin, meille ei tapahdu pahempaa, kuin Herra hyväksi näkee. Vouti! kutsukaa huomenna aikaisin koko talon väki ja alustalaiset kokoon ja painakaa heidän mieleensä jo ennenkin antamani käsky, etteivät he saa ruveta mihinkään vastarintaan, eivät he kuitenkaan mitään ylivoimalle voi. Minä tiedän, ettei heitä hillitse muu kuin kova kielto, mutta itsekin mahtavat ymmärtää, ettei vastarinnasta nyt ole muuta kuin turha mieshukka ja villin vihollisen yllytetty kiukku seurauksena."
Sittenkuin illallinen oli äänettömyyden vallitessa syöty, palasi Katariina rouva huoneesensa, jonne molemmat tyttärensä seurasivat häntä. "Ja nyt, lapseni, hyvää yötä. Se päivä, joka huomenna valkenee on ehkä koetuksen päivä."
Nuoret tytöt suutelivat äitinsä kättä, jonka hän siunaten laski heidän päänsä päälle ja lähtivät kumpikin pois, Margareetta lepäämään keltaiseen kamariin, joka oli Katariina rouvan huoneen vieressä ja jossa hänen oli tapana maata saattaaksensa olla lähellä jos äitinsä häntä yöllä kutsuisi luoksensa, ja Sesilia omaan huoneesensa.
Tärkeämpi vaara oli nyt hetkeksi poistanut hämmähäkki-ajatukset, ja Sesilia, vielä hetkisen Jumalalta rukoiltuansa varjelusta itsellensä ja omaisillensa, etsi nyt unta, jota ei hänen nuoret silmänsä vielä olleet turhaan odottaneet. Mutta nyt, nyt sitä ei kuitenkaan tullut. Niin pian kuin hän silmänsä sulki, luuli hän milloin kuulevansa etäisiä laukauksia, milloin luuli hän hämmähäkin pitkine koipinensa liikkuvan hänen kasvoillansa, milloin näki hän partasuun kasakan irvistävän hänelle, ja kauhistuen avasi hän aina silmänsä, siten karkoittaaksensa noita kammottavia hirmukuvia. Vihdoin nousi hän ylös, puki vähän vaatteita päällensä, istui akkunan eteen ja, pyyhäisten kädellänsä hien ajan tavan mukaan korttelin suuruisista akkunaruuduista, koki hän katsella pimeään yöhön. Kaikki oli hiljaista ja pimeätä.
Ainoasti puutarhurin huoneuksesta loisti yksinäinen valo. Nyt sekin sammui, ja saman huoneuksen takana luuli hän metsää vastaan näkevänsä jonkun varjon liikkuvan pois päin; mutta pimeä esti hänen eroittamasta mitä se oli.
Kuitenkin nuot öiset varjot tulivat nuorelle Sesilialle tärkeämmiksi, kuin hän taisi aavistaakaan.
Metsän rinnettä myöten kulki kolme pyssyllä varustettua miestä. Ne olivat puutarhuri ja kaksi kartanon torpparia. Rivakkain askelin lähenivät he muuanta kartanon alle kuuluvaa taloa, jossa heitä tuli vastaan talon isäntä Jaakko, joka ihmetellen sanoi heille: "noo, mitä nyt ajattelette kun tähän aikaan vuorokaudesta kuljette pyssyt mukana? Mitä varpusia te nyt aivotte ampua?"
"Äh," vastasi toinen miehistä, "me menemme susia ampumaan ja otamme sinun mukaan, etpä sinäkään makaa tänä yönä."
"No, kenellepä nyt uni maittaisi, kun kasakat liikkuvat seudulla?"
"Ne ovat lähempänä kuin luuletkaan," sanoi puutarhuri. "Minä olin vakoilemassa heitä ja sain tietää, että yhden osan pitäisi tuleman tännepäin partio-kululle. Ne me nuijaamme."