"Hei, miehet, ei meillä nyt ole aikaa kauvemmin viipyä," huusi päällikkö venäjän kielellä, "sytyttäkää nyt tämä pesä, jossa tuo kirottu Löfving on ollut suojassa. Mutta olkaa varoillanne. Ehkä se p——le itsekin ryömii esille, kun tuli rupeaa hänen mekkoansa kärventämään. Kyllähän minä näin että osa niistä kanaljoista, jotka ampuivat meitä, katosi jonnekin tännepäin; mutta en minä kuitenkaan tiedä oliko hän niiden joukossa."
Katariina rouva kauhistui, nähdessänsä kuinka kasakat nauraen kantoivat särettyjä huonekaluja keskelle laattiaa ja kuinka he niitä sytyttivät palamaan, mutta hänen ylpeä sielunsa ei tahtonut tuhlata ainoatakaan rukousta siihen missä hän sen tiesi olevan turhan. Ainoasti kuolon tapainen kalpeus hänen kasvoillansa, ja hänen käsiensä suonenvedon tapainen väriseminen osoitti hänen sielunsa taistelua, kun hän nyt, käyttäen hetkeä, jolloin kaikki viholliset olivat sytyttämisen puuhassa, hiljan hiipi huoneesen, jossa molemmat tytöt olivat kätkössä. Jo kaukaa tunsivat he äitinsä askeleet ja rientäen häntä vaataan, kiersivät he käsivartensa hänen kaulaansa niinpian kuin hän oli huoneesen ehtinyt. Nyt murtui Katariina rouvankin ylpeä rohkeus, ja valuvin kyynelin antoi hän äkkiä tyttärillensä kauhistuttavan tiedon murhapoltosta.
Kalpeamainen puna levisi Sesilian vaaleille kasvoille. "Rukoilkaamme, äitini, menkäämme rukoillen tulen liekeissä yhtymään Jumalan kanssa."
Mutta nyt oli Katariina rouva jo voittanut sen heikkouden, joka hetkeksi oli saanut hänen valtaansa ja hän sanoi nyt vakavalla äänellä: "älkäämme vielä uskoko, että Herra on meidät unhottanut, vaikka emme me näe hänen teitänsä. Nyt on minusta kuin olisi ollut parempi olla teitä kätkemättä; silloin ei kuitenkaan ollut syytä ajatella tämmöistä menoa. Mutta kokekaamme odottaa hetki vielä, eivätpä suinkaan liekit niin pian leviä tännepäin, ja ehkä he poistuvat kun huomaavat että heidän työnsä on täytetty."
Margareetta oli lähestynyt akkunaa ja katseli tarkkaavaisesti ympärillensä. Äkkiä sanoi hän nyt: "äitini, täällä päin ei näy ketään. Vielä he saattavat olla niin hirmutöihinsä kiintyneinä, ettei kukaan huomaa meitä. Hiipikäämme ulos tämän pienen salatien kautta puistoon päin, sillä välin kuin äitimme kokee heidän ahneutensa kautta nukuttaa heidän varovaisuuttansa. Kas tässä, äitini," hän avasi kaulavitjansa lukosta ja otti muutamia sormuksia sormistansa, "tässä on vielä jotakin."
Katariina rouva hyväksyi ehdoituksen tehdä tämä koe ja otti kalleudet vastaan. Nyt otti hän hameensa taskusta muutamia tukaatti-rullia, joita hän jakoi tyttärillensä sanoen: "nämät rahat olen säästänyt hätävaraksi. Ne ovat jo kauvan olleet erillänsä tämän kaltaista tilaisuutta varten. Kätkekää ne, ettei Katariina Boijen tyttärien ainakaan tarvitse kerjätä." Siunaten pusersi hän tyttärensä rintaansa vasten, ja kyynel vieri hänen silmästänsä. Kun hän lähti huoneesta, sulkivat sisarukset toinen toisensa syliinsä, sitten sanoi Margareetta: "Sesilia, nyt menemme tämän pikku someron kautta. Minä astun edellä ja sinä jäät silmänräpäykseksi jälkeen. Jos huomaat ettei kukaan ole havainnut minua, niin hiivit sinä perässä, mutta jos kukaan rupeaa minua ajamaan takaa, niin lähden minä juoksemaan toista suuntaa ja toivon siten vetäväni huomion täältä. Jos silloin huomaat mahdolliseksi päästä täältä pois kenenkään sinua näkemättä, niin hiivi sitten puutarhurin työkaluhuoneesen ja kätkey sinne niin hyvin kuin voit. Tiedäthän, että minä juoksen nopeasti, ja pääsen siis kyllä pakoon."
Sesilia tahtoi estää häntä, mutta Margareetta oli jo mennyt ovesta ulos. Hiipien kumartui hän muutamien pensaitten taakse ja aikoi kiertää puutarhurin asunnon takaa; mutta kun hän lähestyi sitä, leimahti tuli sen akkunoista ja katosta, ja kiljuen ja huutaen hyökkäsi häntä vastaan kaksi kasakkaa vieden välissänsä verta vuotavaa puutarhuria.
"Ah, malinki djevushka," huusi toinen kasakka ja jättäen puutarhurin toisen haltuun, lähti hän juoksemaan linnun tavalla pakenevan tytön jäljessä.
Toivoen siten paraiten pääsevänsä vainoojastansa kääntyi Margareetta metsään päin. Kasakan asu esti häntä juoksemasta erin nopeasti; hätä siivitti Margareetan askeleita.
Kivien ja ojien ylitse kiiti hän tuulen puuskana ja kasakka tuli vohtuen hänen perässänsä. Mutta pian nuot pienet jalat väsyivät, ja hän päästi huudahduksen, sillä hän tunsi että joku tarttui hänen hameesensa. Se oli kuitenkin vaan tarttunut kiinni erääsen katajapensaasen ja heltyi samassa jättäen ainoasti pienen vaate kaistaleen jälkeensä. Kahden kiven väliin jäi hänen toinen kenkänsä. Pelkkä sukka jalassansa jatkoi hän pakoansa osaksi vielä lumen peittämällä maalla. Hän haavoitti jalkansa, siitä vuoti verta, mutta vielä hän pakeni. Mutta yhä lähemmäksi ehti hänen vainoojansa. Nyt, nyt ojentaa hän kätensä tarttuaksensa häneen, mutta tuskissaan vääntyi tyttö hänen käsistänsä. Samassa lankee isku kasakan ojennetulle kädelle, vielä yksi, vainooja sortuu maahan, ja paon ja vainon innon kestäessä huomaamatta jäänyt pelastaja nostaa nuoren tytön keveästi kuin lapsen käsivarrellensa ja menee nopein askelin metsään.