"Veljentyttöseni", sanoi Vilpo, "et saa unohtaa, että minä olen täällä saattajanasi; kummittelevat maanhenget voisivat muutoin tehdä teistä typerää pilaansa. Antakaa minun siis vain rauhassa kulkea matkassanne; vanha pappi tuossa muuten osasi muistaa minut paremmin kuin te näytte muistavan, sillä hän vakuutti minun tuntuvan hyvin tutulta, arvellen minun kait olleen mukana aluksessa, josta hän veteen suistui. Olinhan todellakin, minä kun olin samainen vesisuihke, joka hänet tempasi aluksesta, ja sitte kellutin hänet ihan maihin asti häitänne varten."
Undine ja ritari katsahtivat Isä Heilmanniin, mutta tämä näytti vaipuneen unelmiin ja olevan kuuro kaikelle puhelulle. Sitten Undine huomautti:
"Näen tuolla jo metsän reunan. Emme enää tarvitse apuanne, ja ainoastaan te herätätte kammoamme. Kaiken rakkauden ja hyvyyden nimessä sen vuoksi pyydän teitä katoamaan, jättäen meidät rauhassa jatkamaan matkaamme!"
Siitä näkyi Vilpo ähmistyvän; hän väänsi suutansa happamesti ja irvisti Undinelle, joka kirahti äänekkäästi ja huusi ystäväänsä avukseen. Salaman nopeudella syöksähti ritari hevosen toiselle puolelle ja heilautti terävää säiläänsä Vilpoa kohti. Mutta hän sivalsikin vesiputoukseen, joka vaahdoten syöksyi alas korkealta kalliolta heidän vieressään ja äkkiä kasteli heidät ihoa myöten loiskahduksella, joka milt'ei kuulosti naurulta. Pappi virkkoi äkkiä heräten:
"Sitä olen jo kauvan ajatellut, kun puro kulki niin lähellä viereisemme ylängön reunaa. Alussa minusta ihan tuntui kuin olisi se ollut ihminen ja osannut puhua."
Huldbrandin korviin pauhasi vesiputous ihan selvästi sanat:
Ritar' reima, ritar' raisu, enpä suutu, enkä soimaa, vain varjelloskin kaunovaimoas ain' yhtä tarkoin, urho nuorekas!
Pikku taipaleen kuljettuansa he saapuivat aukealle. Vapaakaupunki levittäysi loistavana heidän eteensä, ja sen torneja kultaava ilta-aurinko kuivasi ystävällisesti vaeltajien lionneet vaatteet.
10. LUKU.
Kaupunkiin asettuminen.