Bertalda tahtoi elvyttäytyä; hän levitytti eteensä Huldbrandin lahjottaman upean koristeen sekä ylellisiä vaatteita ja huntuja, niistä määrätäkseen huomispäiväisen pukeutumisensa mitä kauneimmaksi ja herttaisimmaksi. Hänen palvelijattarensa iloitsivat saadessaan aiheen haastella nuorelle emännällensä kaikenlaista riemukasta ja ylistellä vastavihityn kauneutta mitä innostuneimmin. Näihin puheluihin syvennyttiin syventymistään, kunnes viimein Bertalda kuvastimeen katsoen huokasi:
"Voi, mutta näettekö kesakkojen alkua tässä kaulani sivulla?"
Toiset katsoivat ja huomasivat valtijattarensa puhuvan totta, mutta viehättäväksi luomeksi he sitä sanoivat, pikku täpläseksi, joka vain paransi hienon hipiän valkeutta. Bertalda pudisti päätänsä ja arveli sen kuitenkin aina jäävän virheeksi.
"Ja minä pääsisin siitä eroon", pahotteli hän viimein. "Mutta linnan kaivo on suljettu; siitä minä ennen ammennutin oivallista, ihoani puhdistavaa vettä. Olisipa minulla vain tänään sitä pullollinen!"
"Sekö vain pulana?" nauroi nokkela palvelijatar ja livahti kamarista.
"Eihän hän niin hupakko liene", kysyi Bertalda mieluisasti hämmästellen, "että vielä tänä iltana vierityttää kaivon paaden sijoiltaan?"
Silloinpa kuultiinkin jo miesten tömisyttävän pihamaata ja ikkunasta nähtiin puuhakkaan palvelijattaren ohjaavan heidät suoraa päätä kaivolle; heillä oli vipusimia ja muita työkaluja olallaan.
"Se on kyllä tahtoni mukaista", myhäili Bertalda; "kunhan ei vain kestäisi kauvan."
Ja ilahtuneena tunteesta, että hänen vihjauksensa nyt sai aikaan sen, mikä häneltä kerran tuskallisesti evättiin, katseli hän työskentelyä kuutamoisella linnan pihalla.
Miehet punnersivat isoa paatta koholle; toisinaan kai siinä joku huokasikin muistaessaan rakastetun emäntävainajan työtä tässä tuhottavan. Mutta työ kävi muuten paljoa keveämmin kuin oli luultukaan. Oli kuin olisi jokin voima kaivosta päin autellut kiven kohoamista.