(Elokuun 21-22 p:nä 1914.)
Olin saanut määräyksen ottaa selville, kuinka voimakas vihollisjoukko piti miehitettynä suurta metsää Virton'in lähellä. Lähdin matkalle 15 ulaania mukanani ja olin kohta selvillä eräästä asiasta: tänään isketään ensimmäinen kerta yhteen vihollisen kanssa. Tehtäväni ei ollut helppo, sillä sekaisessa metsässä voi olla vihollisia hirveän paljon, vaikka, niitä on mahdoton nähdä.
Ratsastan kummun yli. Muutaman sadan askeleen päässä levisi edessämme suuri, monen tuhannen tynnyrinalan laajuinen yhtenäinen metsäalue. Oli kaunis elokuun aamu. Metsä näytti niin rauhalliselta ja tyyneltä, ettei oikeastaan enää lainkaan tuntenut sotaisia ajatuksia.
Nyt kärki läheni metsän laitaa. Kiikarilla ei voinut erottaa mitään epäilyttävää, täytyi siis ratsastaa eteenpäin ja odottaa, saisiko jostakin tulta vastaansa. Kärki hävisi metsätielle. Minä olin sen jälkeen etummaisena, vieressäni ratsasti eräs reippaimpia ulaanejani. Metsän reunassa oli yksinäinen metsänvartijanmaja. Ratsastimme sen ohitse. Äkkiä pamahti laukaus eräästä rakennuksen ikkunasta. Sitä seurasi heti toinen. Pamahduksesta huomasin heti, ettei se ollut kiväärinlaukaus, vaan tavallisella pyssyllä ammuttu.
Samalla huomasin myös partiossani epäjärjestystä ja aavistin heti joutuneemme sala-ampujain hyökkäyksen alaisiksi. Kädenkäänteessä satulasta maahan, sitten piiritimme talon. Meikein pimeästä huoneesta löysin neljä, viisi vihamielisesti mulkoilevaa lurjusta. Ainoaakaan pyssyä ei tietysti ollut näkyvissä. Olin sillä hetkellä raivoissani, mutta en ollut vielä koskaan surmannut ihmistä, ja täytyy myöntää, että hetki oli perin epämiellyttävä. Oikeastaan minun olisi pitänyt ampua sala-ampuja kuin koira. Hän oli ampunut haulipanoksen hevosen vatsaan ja haavoittanut erästä ulaania käteen.
Kurjalla ranskankielelläni karjuin lurjuksille ja uhkasin ampua heidät kaikki, jollei syyllinen heti ilmoittaudu. He huomasivat, että tarkoitin täyttä totta ja että lainkaan epäröimättä panisin uhkaukseni täytäntöön. Kuinka kaikki oikeastaan tapahtui, en nyt enää muista. Joka tapauksessa livahtivat sala-ampujat silmänräpäyksessä takaovesta ulos ja katosivat näkymättömiin. Ammuin heidän jälkeensä kuitenkaan osumatta. Onneksi olin asettanut vahdit talon ympärille, niin etteivät he missään tapauksessa voineet päästä pakoon. Käskin heti tarkastaa koko talon saadakseni heidät kiinni, mutta en löytänyt enää ketään. Ehkä eivät vahdit olleet talon takana olleet kyllin valppaita; oli miten oli, koko hökkeli oli kaikissa tapauksissa nyt tyhjä. Haulikon sentään löysimme ikkunan pielestä ja meidän täytyi kostaa toisella tavalla. Viiden minuutin kuluttua oli koko rakennus liekkien vallassa.
Tämän välikohtauksen jälkeen jatkoimme matkaamme.
Vereksistä kavion jäljistä huomasin, että vahva vihollisen ratsuväkiosasto oli kulkenut vähää ennen meitä samaa tietä. Pysähdytin partioni, innostin sitä muutamalla sanalla ja tunsin voivani ehdottomasti luottaa jokaiseen mieheeni. Jok'ikinen heistä, sen tiesin, täyttäisi lähimpinä minuutteina paikkansa. Kukaan ei tietenkään ajatellut muuta kuin hyökkäystä. Jo germaanien luonteen mukaista on karauttaa oitis vihollisen kimppuun, missä ikinä hänet tapaakin, varsinkin vihollisen ratsuväen kimppuun. Kuvittelin jo mielessäni hakkaavani pienen joukkoni etunenässä kokonaisen viholliseskadroonan maahan ja olin aivan haltioissani iloisesta odotuksesta. Ulaanieni silmät säkenöivät. Ja matkaa jatkettiin ripeästi vereksiä jälkiä seuraten. Tunnin nopeasti ratsastettuamme mitä kauneinta vuorensolaa huomasimme metsän harvenevan ja lähenevän sen toista reunaa. Olin täysin selvillä siitä, että pian kohtaamme vihollisen. Siis varovasti, niin vaikea kuin olikin hyökkäysintoa hillitä. Kapean polun oikealla puolella kohosi monta metriä korkea, jyrkkä kallioseinämä. Vasemmalla virtasi kapea vuoripuro, sen takana levisi n. 50 metrin levyinen niittypala, joka oli ympäröity piikkilankaesteillä. Kavionjäljet loppuivat äkkiä, kadoten sillan yli pensaikkoon. Kärki pysähtyi, sillä edessämme kohosi metsänreunassa este.
Heti ymmärsin joutuneeni väijytykseen. Äkkiä näin jotakin liikkuvan pensaikossa niityn takana vasemmalla puolella ja saatoin erottaa vihollisratsuväkeä, joka oli laskeutunut ratsailta. Arvioin sen n. 100 kiväärin vahvuiseksi joukoksi. Meillä ei ollut valitsemisen varaa. Edestämme tie oli katkaisku esteellä, oikealla kohosivat kallioseinät, vasemmalla taas piikkilangalla ympäröity niitty esti aikomuksestani, hyökkäämästä. Emme enää liioin mitenkään ehtineet laskeutua ratsailta käydäksemme vastustajamme kimppuun karbimeilla. Ei siis muuta keinoa kuin peräytyä. Kaikkea muuta olisin voinut uskoa kunnon ulaaneistani, kuin että he olisivat paenneet vihollista. — Mutta tämä juttu saattoi käydä vakavaksi monellekin, sillä seuraavassa silmänräpäyksessä pamahti ensimmäinen laukaus, jota seurasi raivoisa pikatuli metsästä niityn takaa. Välimatkaa oli noin 50-100 metriä. Mieheni olivat saaneet sellaiset ohjeet, että jos kohottaisin käteni, heidän piti kokoontua ympärilleni. Nyt meidän täytyi peräytyä, kohotin sen vuoksi käteni ja viittasin miehilleni. Partioni, jonka olin jättänyt jälemmäs jonkin matkan päähän, lienee ymmärtänyt merkin väärin. Luullen minun olevan vaarassa he ryntäsivät täyttä laukkaa vapauttamaan minua. Kaikki tämä tapahtui kapealla metsätiellä, niin että on helppo kuvitella millainen hitonmoinen mellakka siitä seurasi. Kiivaan ammunnan alettua ahtaassa rotkossa, jossa jokainen laukaus kaikui kymmenkertaisena, kahden etumaisen miehen hevoset pillastuivat, ja näin niiden loikkaavan esteen yli. Niiden ratsastajista en ole sen jälkeen kuullut mitään. He varmaankin joutuivat vangiksi. Itse tein täyskäännöksen ja annoin kelpo "Antithesikseni" maistaa kannuksia, mikä lienee ollut ensimmäinen kerta koko sen elämäaikana. Vastaani ryntäävät ulaanit sain töintuskin ymmärtämään, ettei heidän pitänyt jatkaa matkaansa. Täyskäännös, ja koreasti pois. Vieressäni ratsasti palvelijani. Äkkiä kaatui hänen hevosensa luodin lävistämänä, minun hevoseni loikkasi yli, ympärilläni kieriskeli toisia hevosia maassa. Sanalla sanoen, syntyi hurja sekamelska. Näin vielä palvelijani makaavan maassa hevosensa alla, luullakseni haavoittumattomana, mutta puristuksissa hänen päälleen kaatuneen hevosen alla. Vihollisen oli onnistunut kerrassaan yllättää meidät. Nähtävästi se oli alusta alkaen väijynyt meitä, sillä ranskalaisten tapana on yleensä käydä vihollisen kimppuun väijyksistä, ja niin he yrittivät tässäkin tapauksessa tehdä.
Suuri oli ilo, kun palvelijani pari päivää myöhemmin yks'kaks' ilmestyi eteeni tosin kyllä puoleksi paljain jaloin, sillä toinen saapas oli jäänyt hevosen alle. Hän kertoi nyt minulle, kuinka hän oli pelastunut pälkähästä. Ainakin kaksi eskadroonaa ranskalaisia kyrassieereja oli tullut metsästä ryöstämään kaatuneita hevosia — niitä oli monta — ja urhoollisia ulaaneja. Hän oli heti kiskaissut itsensä hevosen alta irti ja haavoittumaton kun oli, kiivennyt kallionseinää ylös ja päästyään viitisenkymmentä metriä ylöspäin kaatunut siellä väsymyksestä nääntyneenä pensastoon. Pari tuntia myöhemmin, kun vihollinen oli palannut väijytyspaikalleen, hän oli voinut jatkaa pakoansa. Parin päivän kuluttua hän sitten saapui jälleen luokseni. Minne muut toverit olivat joutuneet, siitä hänellä ei ollut tietoa.