Partiossa Loenin kanssa.
Vitvon'in taistelu riehui parhaallaan. Toverini Loenin ja minun piti taas kerran ottaa partion avulla selville, missä vihollinen oleskeli. Ratsastimme koko päivän vihollisen jäljessä, saavutimme hänet vihdoin ja saatoimme laatia kunnollisen ilmoituksen. Illalla oli sitten ratkaistava vaikea kysymys: Ratsastammeko koko yön päästäksemme takaisin joukko-osastoomme vai säästämmekö voimamme ja lepäämme seuraavaan päivään? Se näet juuri on asiassa parasta, että ratsulla täytyy olla täydellinen toimintavapaus.
Päätimme viettää yön vihollisen läheisyydessä ja ratsastaa edelleen seuraavana aamuna. Jollei strateginen silmämme pettänyt, vihollinen oli peräytymishetkellä ja me ahdistimme sitä. Saatoimme niin ollen viettää yömme jokseenkin rauhassa.
Sangen lähellä vihollista oli komea luostari, jossa oli suuret tallit, niin että voimme majoittaa sinne sekä Loenin että minun partioni. Mutta kun illalla asetuimme luostariin, oli vihollinen vielä niin lähellä, että olisi voinut kiväärinluodeilla ampua ikkunamme rikki.
Munkit olivat hyvin kohteliaita ja vieraanvaraisia. He antoivat meille ruokaa ja juomaa, niin paljon kuin vain halusimme, emmekä me suinkaan niitä hyljeksineet. Hevosilta riisuttiin satulat, ja ne näyttivät olevan oikein iloisia vapautuessaan kolmeen päivään ja kolmeen yöhön nyt ensi kerran 80 kilon painoisesta kantamuksestaan. Toisin sanoen, laittauduimme yöteloille, ikäänkuin olisimme tulleet taisteluharjoituksissa yöksi jonkun rakkaan kestiystävän luo. Ohimennen sanoen, kolme päivää myöhemmän useat isännistämme riippuivat lyhtypatsaassa, koska eivät olleet malttaneet olla ottamatta osaa sotaan. Mutta sinä iltana he olivat todellakin ylenmäärin ystävällisiä. Otimme oikein yöpaidan yllemme, pujahdimme vuoteeseen, asetimme ulos vahdin ja heitimme kaiken muun Herran huomaan.
Yöllä ovi äkkiä temmataan auki, ja vahtimiehen ääni kajahtaa: "Herra luutnantti, ranskalaiset ovat täällä!" Olin liian uninen voidakseni yleensä lainkaan vastata. Loen lienee ollut melkein samanlaisessa tilassa, koskapa hän teki nerokkaan kysymyksen: "Kuinka monta niitä sitten on?" Vartiosotamies vastasi kovasti kiihtyneenä: "Kaksi olemme jo ampuneet kuoliaaksi; kuinka monta heitä kaikkiaan on, emme voi sanoa, siiliä yö on pilkkopimeä." Kuulin Loenin vielä aivan unisena vastaavan: "Jos tulee useampia, niin herätä minut!" Puoli minuuttia myöhemmin kuorsasimme jälleen.
Seuraavana aamuna aurinko paistoi jo sangen korkealla, kun heräsimme virkistävästä unesta. Runsaan aamiaisen jälkeen jatkoimme matkaa.
Ranskalaiset olivat todellakin yöllä marssineet linnamme ohitse, ja vartijamme olivat silloin ampuneet heitä. Mutta pimeyden vuoksi ei ollut kuitenkaan voinut kehittyä sen suurempaa taistelua.
Ratsastimme edelleen pitikin kaunista laaksoa. Kuljimme divisioonamme vanhan taistelukentän yli;, mutta ihmeeksemme huomasimme, että meikäläisten asemesta siellä puuhaili ainoastaan ranskalaisia sairaankantajia. Ranskalaisia sotilaita näkyi myöskin siellä täällä. Mutta he olivat yhtä ällistyneen näköisiä kuin mekin. Ampumista ei kukaan tullut ajatelleeksikaan. Haihduimme sitten mahdollisimman nopeasti, sillä vähitellen meille selvisi, että rintamamme oli, sen sijaan että olisi edennyt, keskittynyt tällä kohtaa vähän taaksepäin. Kaikeksi onneksi vihollinen oli peräytynyt, sillä muutoin istuisin tällä hetkellä jossakin vankileirissä.
Ratsastimme Robelmont'in kylän läpi, jossa vielä edellisenä päivänä olimme nähneet jalkaväkeämme taisteluasemissa. Nyt tapasimme siellä ainoastaan erään kylän asukkaan ja tiedustelimme häneltä, minne päin sotilaamme olivat menneet. Hän näytti hyvin onnelliselta vakuuttaessaan, että saksalaiset olivat "partis" (menneet pois).