Lensimme viisi, kuusi tuntia päivässä, koskaan saamatta näkyviimme ainoatakaan englantilaista, ja aivan toivottomina lähdimme eräänä aamuna vihollista vaanimaan. Yhtäkkiä huomasin silloin Farman-koneen, joka antamatta meidän häiritä alkoi suorittaa tiedustelulentoaan. Sydämeni rupesi kovasti pamppailemaan, kun Zeumer ohjasi sitä kohti. Odotin jännittyneenä, mitä nyt oikeastaan tapahtuisi. En ollut koskaan nähnyt ilmataistelua ja minulla oli sen vuoksi sellaisista vain hämärä käsitys, jokseenkin samaan tapaan kuin sinulla, hyvä lukijani.
Ennen kuin ehdin ajatellakaan, olimme molemmat, englantilainen ja minä, suhahtaneet toistemme ohitse. Minä olin ampunut korkeintaan neljä laukausta, kun englantilainen äkkiä kaartoi taaksemme ja ampui kokonaisen sarjan. Pyydän huomauttaa, etten lainkaan pelännyt vaaraa, koska en voinut kuvitella mielessäni, millainen lopputulos tällaisesta taistelusta oikeastaan voi olla. Kaartelimme vielä muutamia kertoja toistemme ympäri, kunnes englantilainen vihdoin mitä suurimmaksi ihmeeksemme teki tyytyväisenä täyskäännöksen ja lensi tiehensä. Olin kovin pettynyt, ohjaajani samoin.
Kotiin saavuttuamme olimme molemmat hyvin huonolla tuulella. Hän moitti minua huonosta ampumisesta, minä vuorostani häntä siitä, ettei hän ollut saattanut minua oikein hyvään ampuma-asentoon — sanalla sanoen, lentäjäkunniamme, joka siihen saakka oli ollut moitteeton, oli äkkiä saanut kolahduksen.
Tarkastelimme konettamme ja totesimme, että siinä oli koko joukko osumia.
Vielä samana päivänä lähdimme toiselle lennolle, mikä kuitenkin jäi yhtä tuloksettomaksi. Mieleni oli hyvin apea, sillä olin kuvitellut taistelulaivueessa olon aivan toisenlaiseksi. Olin aina luullut, että kunhan vain pääsen ampumaan, niin kiistaveikkoni täytyy varmasti pudota. Pian minun täytyy kuitenkin vakuuttua, että tuollainen lentokone voi sietää tavattoman paljon. Lopulta aloin jo uskoa, että voisin ampua kuinka paljon hyvänsä saamatta koskaan ketään maahan pudotetuiksi.
Rohkeutta ei meiltä ollut puuttunut. Zeumer ohjasi harvinaisen hyvin, ja minä olin mukiinmenevä ampuja. Ratkaistavanamme oli siis arvoitus. Mutta eipä ainoastaan minulle näin käynyt, vaan vielä tänäkin päivänä monet muut saavat kokea samaa. Asia täytyy käsittää oikealla tavalla.
Champagne'in taisteluissa.
Hauskat Ostenden päivät kestivät vaan aivan liian vähän aikaa, sillä pian leimahtivat taistelut ilmituleen Champagne'issa, ja me lensimme tälle rintamalle jatkaaksemme siellä toimintaamme suurella taistelulentokoneellamme. Pian jouduimme kuitenkin huomaamaan, että vehkeemme oli tosin suuri lentokone, mutta ettei siitä koskaan tullut taistelukonetta.
Kerran lensin Osterothin kanssa, jolla oli vähän pienempi kone kuin vanha suuri taistelukoneemme. Noin viiden kilometrin päässä rintaman takana kohtasimme kahdenhengen Farmin-koneen. Se päästi meidät kaikessa rauhassa aivan lähelleen ja ensi kerran näin nyt vihollisen, niin likellä ilmassa. Osteroth ohjasi hyvin taitavasti sen kupeelle, että minä saatoin hyvin ampua. Vastustajamme ei kai ollut lainkaan huomannut meitä, sillä minulle jo sattui uusi lataushäiriö, ennen kuin se alkoi vastata ampumiseen. Ammuttuani loppuun koko 100 panosta sisältäneen patruunalaatikkoni en tahtonut uskoa silmiäni, kun vastustajani äkkiä alkoi laskeutua omituista kierukkaa kiertäen. Seurasin sitä silmilläni ja taputin Osterothia päähän. Se putoaa, se putoaa! Ja se putosi todellakin suureen räjähdyskuoppaan; näin sen seistä törröttävän kuopassa päälaellaan, pyrstö pystyssä ilmassa. Määrittelin paikan kartalla: vihollisemme lojui kentällä viitisen kilometriä nykyisen rintaman etupuolella. Olimme siis ampuneet hänet alas toiselle, vihollisen, puolelle. Siihen aikaan ei kuitenkaan rintamain toiselle puolelle pudotettuja vihollisia otettu lukuun, muuten minulla olisi nykyjään luettelossani yhtä enemmän. Mutta olin hyvin ylpeä voitostani, ja sehän onkin pääasia, että vastustajan saa putoamaan eikä suinkaan se, otetaanko hänet mukaan lukuun.
Kuinka tulin tuntemaan Boelcken.