Zeumer sai tähän aikaan käytettäväkseen Fokker-yksitason, ja minä sain katsella, kuinka hän yksin purjehti läpi ilmojen. Champagne'in taistelu raivosi yhä. Ranskalaisia lentäjiä näyttäytyi usein. Meidät päätettiin liittää yhdeksi taistelueskaaderiksi, ja lokakuun 1 p:nä 1915 matkustimme noutamaan koneitamme. Ravintolavaunussa istui viereisen pöydän ääressä nuori, vähäpätöisen näköinen luutnantti. Hänessä ei todellakaan ollut mitään huomiota herättävää, mutta yksi asia oli varma: hän oli meistä kaikista ainoa, joka jo oli ampunut vihollislentäjän maahan, eikä vain yhtä, vaan jo neljä kappaletta. Hänen nimensäkin oli mainittu armeijantiedonannossa. Hän teki minuun aivan tavattoman vaikutuksen kokemustensa johdosta. Vaikka olin kuinka ponnistanut voimani, en siihen saakka ollut vielä pudottanut ainoaakaan vihollista tahi ainakaan ei ketään vielä ollut laskettu minun hyväkseni. Olisin sen vuoksi kovin mielelläni halunnut tietää, kuinka tuo luutnantti Boelcke oikein menetteli toimiessaan. Tein hänelle siis kysymyksen: "Sanokaapa minulle, kuinka te oikeastaan menettelette?" Hän naurahti, kysymys näytti häntä suuresti huvittavan, mutta olin tehnyt sen aivan vakavissani. Sitten hän vastasi: "Hyvänen aika, aivan yksinkertaisesti. Lennän suoraan vastustajani kimppuun ja tähtään tarkasti, sitten hän putoaa." Pudistin päätäni ja arvelin itsekseni tekeväni niin, vain sillä erotuksella, ettei minun vastustajani pudonnut. Meillä oli tosin sekin erotus, että hän lensi Fokkerilla, minä taas suurella taistelukoneella.
Koetin lähemmin tutustua tuohon vaatimattomaan kunnon mieheen, joka herätti minussa niin tavattoman suurta kunnioitusta. Pelasimme usein korttia ja kävelimme yhdessä, ja kyselin lakkaamatta häneltä. Näin kypsyi minussa vähitellen päätös: "Sinun täytyy itsesi oppia lentämään Fokkerilla, silloin ehkä onnistut paremmin."
Hartain toivoni oli nyt oppia itse hoitelemaan ohjauslaitetta. Sillä siihen saakka olin ollut yhä vain tähystäjänä. Pian sainkin tilaisuuden opetella vanhalla koneella Champagne'issa. Antauduin työhön innokkaasti, ja suoritettuani kaksikymmentäviisi koululentoa aioin jo lentää omin päin.
Ensimmäinen lentoni omin päin.
(Lokakuun 10 p:nä 1915.)
Ihmisen elämässä on hetkiä, jolloin hermot joutuvat erityiselle koetukselle. Sellainen tilaisuus on mm. ensimmäinen lento omin päin.
Opettajani Zeumer lausui minulle kerran illalla: "Kas niin, lennäpä nyt yksin!" Täytyy myöntää, että olisin kernaimmin vastannut hänelle: "Minua peloittaa liiaksi." Mutta isänmaanpuolustajan ei koskaan pidä päästää suustansa tätä sanaa. Sain sen vuoksi, tahtoen tai tahtomattani, niellä pelkoni ja istuutua koneeseen.
Zeumer selitti vielä kerran teoreettisesti minulle jokaisen eri otteen; kuuntelin vain puolella korvalla, sillä olin varmasti vakuuttunut siitä, että unohtaisin ainakin puolet.
Panin koneen liikkeelle, lisäsin kaasua, kone sai määrätyn nopeutensa ja yks'kaks' sitten en voinut muuta kuin todeta, että todellakin lensin. Loppujen lopuksi en tuntenut ollenkaan pelkoa, vaan päin vastoin hurjaa uhmaa. Kaikki oli samantekevää. Vaikka olisi tapahtunut mitä hyvänsä, en olisi enää pelännyt mitään. Kuolemaa halveksien tein hyvin suuren kaarroksen vasemmalle, suljin kaasuhanan ennakolta tarkoin merkityn puun kohdalla ja odotin, mitä tuleman piti. Vaikein oli näet edessäni: maahan laskeutuminen. Minulla oli välttämättömät otteet tarkoin muistissani. Suoritin ne konemaisesti, mutta lentokoneeseen ne vaikuttivat kuitenkin aivan toisella tavalla kuin silloin, kun Zeumer istui siinä. Menetin tasapainoni, tein muutamia virheellisiä liikkeitä, putosin päistikkaa, ja niin meillä oli yksi "koulukone" lisää. Tarkastelin hyvin murheellisena vahinkoja, jotka sentään olivat helposti korjattavissa, mutta pahempi oli osakseni tullut toverieni härnäily.
Kaksi päivää myöhemmin nousin kiihkeän innokkaana uudestaan koneeseeni, ja kas vain, toinen lento onnistui jo oikein hyvin.