(Syksyllä 1912.)
Vihdoin sain upseerin olkaimet. Tuskin koskaan olen tuntenut itseäni niin ylpeäksi kuin silloin, kun minua ensimmäisen kerran yhtäkkiä puhuteltiin "herra luutnantiksi".
Isäni osti minulle hyvin kauniin "Santuzza"-nimisen tamman. Se oli todellinen ihme-eläin ja kaikilla ilmoilla samanlainen. Joukon edellä se kulki kuin lammas. Vähitellen huomasin sillä olevan suuret hyppylahjat. Heti päätinkin opettaa tuosta kauniista tammasta hyppääjän. Se hyppäsi aivan satumaisen hyvin. Metrin kuudenkymmenen sm:n korkuisen kaksoisesteen yli olen itse sillä ratsastanut.
Toverini von Wedel, joka oli voittanut monta kaunista palkintoa "Fandangollaan", osoitti minua kohtaan suurta ymmärtämystä ja oli minulle hyvänä tukena.
Kerran "valmentausimme" molemmat Breslaun hyppy- ja esteratsastuskilpailuihin. "Fandango" oli loistavassa kunnossa, "Santuzza" teki myöskin parhaansa ja saavutti hyviä tuloksia. Minulla oli hyviä toiveita saada jotakin aikaan tulevissa kilpailluissa. Päivää ennen kilpailuja en voinut pidättyä vielä kerran ratsastamasta kaikkien esteiden yli hyppykentällämme. "Santuzza" kompastui ja loukkasi lievästi lapansa. Minulta taittui solisluu.
Harjoituksissa vaadin kunnon "Santuzzaltani" myöskin nopeusennätyksiä ja ihmettelin kovin, kun von Wedelin ratsu voitti sen.
Toisen kerran minulla oli onni ratsastaa hyvin kauniilla raudikolla Breslaun Olympialaisissa. Esteratsastus alkoi, ja minun valakkani oli vielä toisella kierroksella täysissä voimissa ja niin reipas että minulla oli voitontoiveita. Saavuin viimeiselle esteelle. Näin jo kaukaa, että sen täytyi olla jotakin aivan erityistä, koska sen molemmille puolille oli kokoontunut suunnaton väkijoukko. Ajattelin itsekseni: "Rohkeutta vain, hullusti tässä käy kumminkin!" ja ratsastin vinhaa vauhtia vallia ylös, jonka harjalla oli kaksoiseste. Yleisö heilutti lakkaamatta kättään varoitukseksi, etten ratsastaisi niin nopeasti, mutta en enää nähnyt enkä kuullut mitään. Raudikkoni hyppäsi kaksoisesteen yli ja suureksi kummastuksekseni syöksyimme toisella puolella suoraan Weistritzjokeen. Ennen kuin ehdin ajatellakaan, loikkasi hevonen jättiläishypyllä rinteestä alas, ja niin ratsu kuin ratsastajakin katosimme aaltoihin. Molemmat tietysti päistikkaa. "Felix" nousi kuivalle toisella puolella ja Manfred toisella. Kilpailun jälkeen punnittaessa todettiin kaikkien ihmeeksi, etten ollut tullut kiloa keveämmäksi, kuten tavallisesti, vaan päinvastoin viisi kiloa raskaammaksi. Kaikeksi onneksi ei kukaan huomannut, että olin likomärkä.
Minulla oli myöskin erittäin hyvä palvelushevonen, ja sen raukan täytyi tehdä kaikkea. Kilpajuoksuun, esteratsastukseen, hyppykilpailuihin, sanalla sanoen kaikkiin harjoituksiin tuo kunnon eläin oli tottunut. Se oli reima "Blume" (Kukka). Sillä saavutin hyvin hyviä voittoja. Viimeisen keisarinkilparatsastuksessa 1913. Minä olin ainoa, joka suoriuduin koko esterivistä virheettömästi. Tällöin tapahtui minulle sellaista, mitä ei ole kovin helppo tehdä jäljestä. Karkautin nummen yli, mutta lensin yht'äkkiä päälaelleni maahan. Hevonen oli polkaissut kaniinin kuoppaan, ja pudotessani taitoin solisluuni. Olin kuitenkin silloin ratsastanut 70 kilometriä tekemättä ainoaakaan virhettä ja olin samalla noudattanut aikaa.
Sota syttyy.
Sanomalehdissä ei ollut ollut muuta luettavaa kuin paksuja romaaneja sodasta. Mutta jo muutamia kuukausia sitten oli totuttu sodanhölyyn. Olimme jo niin monta kertaa pakanneet matka-arkkumme, että koko homma tuntui jo ikävältä eikä kukaan enää ottanut uskoakseen, että sota todella puhkeaa. Mutta kaikista vähimmän uskoimme sitä mahdolliseksi me, jotka olimme ensimmäisinä rajalla, "armeijan silmä", kuten päällikköni aikoinaan oli nimittänyt meitä ratsupartioita.