Samaan aikaan sattui eräs hullunkurinen juttu. Hevostohtori sai määräyksen lähteä kymmenen ulaania mukanaan hankkimaan hevosia talonpoikaistalosta. Se oli hiukan syrjässä, n. kolmen kilometrin päässä. Suoritettuaan tehtävänsä hän palasi kovin kiihdyksissään ja kertoi itse seuraavaa:
"Ratsastin sänkipellon yli, jossa oli viljakuhilaita, kun äkkiä huomasin jonkin matkan päässä viholliseni jalkaväkeä. Tein heti päätökseni, paljastin sapelini ja huusin ulaaneille: 'Keihäät tanaan, hyökkäykseen, mars, mars, hurraa!' Miehistä tämä oli hauskaa, ja hurja ajo alkoi peltoa pitkin. Vihollisjalkaväki havaittiin kuitenkin vuohilaumaksi, jota likinäköisyyteni vuoksi luulin viholliseksi."
Vielä kauan jälkeenpäin tuo kunnon herra sai kärsiä pilantekoa hyökkäyksensä johdosta.
Ranskaan.
Varuskunnassamme meidät nyt kuormattiin junaan, siirrettäväksi minne?
— Meillä ei ollut aavistustakaan siitä, länteen, itään, etelään vaiko
pohjoiseen. Arveltiin sinne ja tänne, useimmat kuitenkin erehtyivät.
Tässä tapauksessa olimme sentään vainunneet oikein: länteenpäin.
Nelimiehisessä ryhmässä meillä oli käytettävänä toisen luokan vaunuosasto. Ruokatarpeita oli varattava pitkää rautatiematkaa varten. Juomia ei tietysti myöskään puuttunut. Mutta jo ensimmäisenä päivänä huomasimme, että toisenluokan vaunuosasto on riivatun ahdas neljälle sotaiselle nuorukaiselle, ja sen vuoksi päätimme hankkia enemmän tilaa. Sisustin tavaravaunupuolikkaan asunnokseni ja makuupaikakseni, mikä epäilemättä oli hyvä keksintö. Minulla oli nyt raikasta ilmaa, valoa jne. Eräällä asemalla hankin olkia ja telttavaate levitettiin niiden päälle. Nukuin makuuvaunussani niin hyvin, ikäänkuin olisin maannut omassa vuoteessani Ostrowossa. Matkaa jatkettiin yötä päivää, ensin läpi Schleesiam ja Saksin, aina vain länttä kohti. Sikäli kuin meistä näytti, oli matkamme päämääränä Metz; mutta kuljetuspäällikkökään ei tiennyt, minne matkasimme. Jokaisella asemalla, niilläkin, missä emme pysähtyneet, aaltoili ihmismeri, joka meille hurrasi ja heitteli kukkia. Varsinkin ulaanit herättivät huomiota. Edellisen junan mukana oli kai levinnyt huhu, että me olimme jo olleet kosketuksissa vihollisen kanssa — ja sotaa ol& vasta kestänyt noin viikon päivät. Meidän rykmenttimme olikin jo mainittu ensimmäisessä armeijan tiedonannossa. Ulaanirykmentti n:o 1 ja jalkaväkirykmentti n:o 155 olivat valloittaneet Kalishin. Me olimme siis juhlittuja sankareita ja olimme itsekin mielestämme todella sellaisia. Wedel oli löytänyt kasakanmiekan ja näytti sitä ihmetteleville tytöille. Se teki voimakkaan vaikutuksen. Vihdoin joukkomme purettiin pois junasta Busendorfissa, lähellä Diedenhofia (Thionville'iä).
Vähän ennen kuin juna saapui perille, pysähdyimme pitkään tunneliin. Minun täytyy myöntää, että rauhan aikanakin tuntuu kammottavalta, kun juna äkkiä pysähtyy tunneliin, mutta sitä suuremmalla syyllä sodan aikana. Nyt joku ylimielinen ampui piloillaan laukauksen, ei kestänyt kauan, ennen kuin tunnelissa alkoi hurja ammunta. Oli kerrassaan ihme, ettei kukaan haavoittunut. Mikä tähän kaikkeen oli syynä, siitä ei koskaan ole saatu selvää.
Busendorfissa osastomme purettiin vaunuista. Oli niin kuuma, että hevoset olivat kaatua väsymyksestä. Lähimpinä päivinä marssimme yhä vain pohjoista kohti, Luxemburgiin päin. Sillä välin olin saanut vihiä siitä, että veljeni oli erään ratsuväkidivisioonan mukana ratsastanut samaa tietä noin viikon päivät aikaisemmin. Sainpa kerran selvän hänen olinpaikastaan, mutta nähdä sain hänet vasta vuotta myöhemmin.
Luxemburgissa ei kukaan tiennyt, kuinka tämä pieni maa suhtautui meihin. Muistan vielä kuin eilisen päivän, kuinka kerran näin luxemburgilaisen santarmin matkan päässä, käskin partioni saartaa hänet ja tahdoin ottaa hänet vangiksi. Hän vakuutti minulle, että jollen heti päästä häntä vapaaksi, hän valittaa Saksan keisarille. Käsitin sen silloin itsekin ja annoin urhon mennä menojaan. Kuljimme sitten Luxemburgin ja Eschin kaupunkien läpi, ja nyt lähestyttiin arveluttavassa määrässä Belgian ensimmäisiä linnoitettuja kaupunkeja.
Jalkaväkemme samoin kuin koko divisioonamme marssi oli tähän saakka sujunut kuin tavallinen rauhanajan taisteluharjoitus. Olimme hirmuisessa jännityksessä. Mutta tuollainen taisteluharjoituksessa saavutettu kuva etujoukon marssista oli suureksi hyödyksi. Oikealla ja vasemmalla, kaikilla teillä, sekä edessämme että takanamme marssi eri armeijakuntiin kuuluvia joukkoja. Se teki hurjan sekamelskan vaikutuksen. Mutta äkkiä tuosta sekasorrosta muodostui suurenmoisesti toimiva marssisuunnitelma.