Sitä ei voinut Zeuksen ja Heran poika, tuo ontuva mutta taitava seppä
Hephaistos sietää.
— Mitä apua on siitä, sanoi hän, että kurjain kuolevaisten tähden saatetaan meidän keskuuteemme tällaista toraa ja ikävyyttä? Ota neuvoni vastaan, äiti, ja ole isälleni kuuliainen, sillä jos hän tahtoo, voi hän syöstä meidät kaikki istuimiltamme; niin väkevä on hän. Parempi, että koetat lepyttää hänen mieltään ystävällisin sanoin, niin tulee hän hyvälle tuulelle taas!
Ja Hephaistos hyppäsi ylös, täytti kaksoismaljan nektarilla ja ojensi sen äidilleen. Sitten kulkea onnahteli hän puuhaavana miehestä mieheen ja kaatoi maljaan jokaiselle.
Ja autuaat jumalat nauroivat katketakseen, kun katselivat Hephaistoksen innokasta touhua salissa. He istuivat kemuissa koko päivän, kunnes aurinko oli mennyt mailleen, eikä puuttunut siinä ruokaa ei juomaa, ei Apollon sointuvia lyran säveliä eikä runottarien vaihtelevia lauluja.
Illan tullen menivät he kukin omaan palatsiinsa levolle.
10. ODYSSEUS JA THERSITES.
Kaikki muut jumalat Olympoksessa nukkuivat, mutta Zeus valvoi ja mietiskeli, kuinka voisi täyttää Thetikselle antamansa lupauksen. Vihdoin keksi hän sen keinon, että antaisi Agamemnonin nähdä jonkun petollisen unen. Ja Agamemnon näkikin unessa, että vanha Nestor oli seisovinaan hänen vuoteensa vieressä ja sanovinaan hänelle, että jos akhaialaiset seuraavana aamuna hyökkäävät Troiaan, on kaupunki heidän.
Siihen iloiseen sanomaan heräsi Agamemnon. Hän nousi heti ylös, veti pehmeän ihotakin päälleen, heitti väljän vaipan hartioilleen, pisti sandaalit jalkaansa ja lähti ulos, hopeahelainen miekka olkavyössä riippuen ja kuninkaan valtikka kädessä. Ensin käski hän airueitten kulkea ympäri leirin ja kutsua koko miehistön käräjäpaikkaan. Sillä aikaa keskusteli hän ruhtinasten kanssa Nestorin laivan luona ja kertoi heille unensa. Hän aikoi noudattaa sitä opastusta, jonka jumalat siten olivat hänelle lähettäneet, mutta arveli sentään sopivaksi ensin koetella miehistön rohkeutta sillä tavoin, että kehoittaisi heitä palaamaan Akhaiaan; siinä hän näkisi kehenkä voisi luottaa, kehenkä ei. Ruhtinaat suostuivat hänen tahtoonsa ja seurasivat häntä käräjäpaikkaan. Sinne riensivät nyt kaikki niinkuin surisevat mehiläisparvet.
Kun kaikki istuivat paikoillaan ja melu oli hiljennyt, nousi Agamemnon ylös, nojautui kuningassauvaansa ja lausui:
— Suurena häpeänä pitävät varmaan tulevaiset sukupolvet, ettei niin suuri ja voimakas kansa kuin akhaialaiset ole voinut kukistaa troialaisten mitätöntä joukkoa. Todellakin — jos me molemmat kansat kokoontuisimme yhteiseen juominkiin ja akhaialaiset istuisivat kymmenmiehisiin seurueihin, valiten kukin seurue yhden troialaisen juomanlaskijakseen, niin varmaan usea meikäläisistä juomakunnista jäisi tarjoojaa vaille. Niin paljo enemmän on meitä. Nyt on yhdeksän vuotta vierähtänyt, laivamme maatuvat, niitten köydet mätänevät, puolisomme ja lapsemme menehtyvät kotona ikävään, emmekä me ole vielä saaneet toimeen mitään. Palatkaamme siis kotiin! Ilion pysyy meiltä kuitenkin aina valloittamatta.