— Parempi olisi ollut meille kummallekin, Agamemnon, että Briseis olisi saanut surmansa samana päivänä, jona minä valloitin Lyrnessoksen, kuin että me olisimme joutuneet niin katkeraan riitaan yhden ainoan naisen vuoksi. Mutta unohtakaamme menneet asiat, kiukkuni on lauhtunut; riennä vaan viemään akhaialaisia hyökkäykseen!
Hänen puhettaan seurasi kokouksessa voimakas ja pitkällinen suosiohuuto. Agamemnon nousi vastaamaan, mutta hän ei astunut kaikkien kokoontuneitten keskelle, vaan jäi seisomaan paikalleen.
— Ystävät, sanoi hän, vaietkaahan hetkiseksi, muuten en saa ollenkaan ääntäni kuuluville. Tahdon vastata Akhilleuksen puheeseen. Usein ovat akhaialaiset moittineet minua käytöksestäni häntä kohtaan. Mutta syy ei ollut minun, se oli Kohtalon ja Zeuksen; he tekivät minut mielettömäksi, ja ajoivat minut sokeana tähän surulliseen erehdykseen. Mutta koska siten olen tullut vietellyksi hairahdukseen, tahdon myös pahasta teostani antaa sinulle hyvityksen, Akhilleus. Kaiken sen tahdon sinulle antaa, mitä Odysseus viime yönä luonasi käydessään lupasi. Annan heti noutaa kaikki laivoista, että voit omin silmin tulla vakuutetuksi asiasta.
— Hyvä on jos annat, hyvä myöskin, vaikka olet antamatta, minusta se on yhdentekevää nyt, vastasi Akhilleus. Mutta meillä ei ole aikaa tärvätä hukkaan, vaan on meidän heti riennettävä rynnäkköön.
— Elähän hätäile, Akhilleus, yhtyi Odysseus puheeseen, täytyyhän meidän ensin saada ruokaa, muuten ei ainoakaan meistä kestä päivän hellettä ja vaivaa. Ja sitäpaitse on Agamemnonin tuotettava tänne lahjansa, niin että koko miehistö saa ne nähdä, ja sitten on hänen pidettävä teltassaan sinulle kemut, niin että sovintonne tulee täydelliseksi.
— Se on minunkin ajatukseni, sanoi Agamemnon. Istukaamme nyt tässä niinkauvan, kunnes Odysseus on noutanut lahjat ja Talthybios valmistanut uhrin!
— Kaiken sen voimme jättää toiseen aikaan, puhkesi Akhilleus kärsimättömästi. Kaikki ne, jotka Hektor kaatoi, makaavat vielä kentällä; onko silloin aikaa puuhailla ruuan kanssa? Kun aurinko on mennyt mailleen ja häpeämme on kostettu, silloin pitäkäämme huimat kemut. Mutta sitä ennen ei mene ruokaa eikä juomaa ainakaan minun kurkustani alas. Ei — ei mitään syöminkejä nyt, surmaa vaan ja verta, ja sankarien korahtelevia kuolonhuutoja!
— Oi sinä urhoollisista urhoollisin, sanoi Odysseus, sinä olet kyllä vahvempi minua ja melkolailla tanakampi peitsen heitossa mutta asiain harkinnassa olen minä sinua edellä, sillä olen vanhempi sinua ja olen nähnyt enemmän maailmaa. Tottele nyt siis minun neuvoani! Eihän ole tarkoituksesi, että meidän pitäisi surra kaatuneita vatsallamme? Tässähän kaatuu sankareita joka päivä joukottain — milloin olisikaan aikaa edes hengähtää surun ja huolen lomassa, jos kaikki asiat otettaisiin sellaisella kiivaudella kuin sinä tahdot? Kun joku on kuollut, niin hänet haudataan, ja koetetaan siitä huolimatta pysyä tyynellä mielellä. Meidän, jotka vielä elämme, täytyy ajatella ruokaa ja juomaa, ellei muunkaan vuoksi, niin ollaksemme ainakin kestävämpiä käymään vihollisen kimppuun.
Sanottuaan nämä järkevät sanat, otti Odysseus muutamia miehiä ja meni heidän kanssaan Agamemnonin telttaan, sekä palasi sieltä heti lahjat mukanaan: kolmijalat, keitto-astiat, talentit ja orjattaret, niitten joukossa myöskin Briseis. Akhilleus sanoi olevansa täysin tyytyväinen ja antoi myrmidonien viedä kaikki leiriinsä. Kun Briseis siellä näki kuolleen Patrokloksen, heittäytyi hän hänen päälleen ja valitti ääneensä, sillä Patroklos oli eläissään aina ollut hyvä ja lempeä häntä kohtaan.
Uudestaan pyysivät kaikki akhaialaisten päälliköt Akhilleusta virkistämään itseään ennen taistelua ruualla ja juomalla. Mutta hän itki kiukusta ja surusta, ja vastasi, ettei voinut mitään nauttia, ennenkuin oli kostanut kasvinveljensä kuoleman. Säälistä häntä kohtaan astui silloin Athene Olympoksesta alas ja valutti hänen rintaansa nektaria ja ambrosiaa, ettei hän alkavan taistelun aikana menehtyisi nälkään ja janoon.